Vastarannankiisket runokokouksessa

Mainio antologia nykyrunouden kasvukärjistä kertoo innostuksesta kieleen ja kirjoituksen materiaalisuuteen.

Kymmenen viime vuoden kuluessa on ilmestynyt suomalaista runoutta eri menetelmin enemmän kuin koskaan. 2000-luvun virkeän runokentän näkyvin ja äänekkäin moottori on ollut väljästi kokeelliseksi luonnehdittu runous. Vastakaanon valikoi tuhdiksi antologiaksi tämän kirjallista valtavirtaa haastavan nykyrunouden. "Yleismodernistinen hallittu muoto" ja sen keskeislyyrinen puhuja saavat vastaansa 54 kielen ja kirjoituksen materiaalisuudesta innoittunutta runoilijaa. Erilaiset visuaaliset ja menetelmälliset lähtökohdat ovat heille keinoja laajentaa runon kirjoittamisen käsitettä.

Kaivatun kokonaisesityksen toimittajat korostavat johdannossaan materiaalin etäisyyttä kirjallisen julkisuuden keskiöstä. Mukana on myös aiemmin vain verkossa tai lehdissä julkaistuja runoja, pienpainatteita ja uusia runoja.

Tekijäjoukkoon mahtuu silti konkareita Jyrki Pellisestä Rakel Liehuun sekä jo palkintovaloon vedettyjä nuorempia runoilijoita kuten Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi.

Antologian avaa neljä esseetä, joista Teemu Mannisen kokeellisen kirjoittamisen vaiheita tarkasteleva tutkielma on opuksen tähtihetkiä. Siitä lukijan kannattaa aloittaa: Mannisen historiallisten poetiikkojen tuntemus on vaikuttavaa, samoin hänen kykynsä välittää ajatteluaan yleistajuisesti.

Kokeellisuus kaiken uudistavan kirjoittamisen lähtökohtana etenee Mannisen käsissä antiikista tähän päivään. Se haastaa aikaan katsomatta yleistä makua ja konventioita, miettii jatkuvasti "voisiko tämä olla kirjallisuutta".

Manninen kyseenalaistaa avantgarden ja modernismin merkityksiä perioditermeinä ja näyttää, miten ne sulivat 1900-luvulla poliittiseen ja yhteiskunnalliseen radikalismiin. Seurauksena on päättymätöntä "vastarannankiiskeyden valtavirtaa", erottautumisen ja erilaisuuden eetoksen itsensätoisintamista.

Nykyään kokeellisen kirjoittamisen vastakohta on markkinoiden valtavirta, ei konservatiivisuus tai klassisismi, jotka nekin ovat syvällä periferiassa. Kirjallisuus kun on läpeensä kaupallinen, kirjailijan identiteettiin imeytynyt tuote.

Jos aiot olla radikaali, kirjoita anonyymisti vailla palkkaa ja palkintoa, muuta tuote lahjaksi, salli kirjailijan unohtuminen, Teemu Manninen ehdottaa. Kristian Blombergin essee pohtii "muototietoista" runoa ja sen lukemista. Kokeellisuus on hänelle muodon kohosteisuutta, keinoistaan tietoisen runon elämää. Maaria Pääjärvi puolestaan luutii nykyrunon vastaanoton tahmeutta ja Vesa Haapala selvittelee, miksi juuri proosarunosta on tullut 2000-luvulla "valtavirtarunouden muoto".

Vastakaanonin runo-osastot alkavat komeasti yhteiskunnallisen ja poliittisen, usein flarffaavan runon kokoonpanolla. Karri Kokon, Teemu Mannisen, Tytti Heikkisen, Kari Aronpuron, Henriikka Tavin, Leevi Lehdon ja Harry Salmenniemen tekstit muodostavat erinomaisen kokonaisuuden, jossa kukin tekijä ja tekotapa saa riittävästi tilaa.

Väliin antologioiden yleistauti vaivaa Vastakaanoniakin: kaikki yksittäiset runot ja katkelmat eivät pysy pystyssä ilman teosympäristöään, vaan vaikuttavat pelkästään simppeleiltä. Tämän havaitsee, jos on lukenut niitä aiemmin poeettista tukea antavan kokonaisuuden osina.

Visuaaliset, käsitteelliset, usein ideaan perustuvat runot pärjäävät puolestaan hyvin Vastakaanonin isolla sivulla. Yksittäinen silmänvarainen, kenties minimalistinen runo toimii parhaiten omillaan. Esimerkiksi Lassi Hyvärisen aiemmin Tuli & Savussa ilmestynyt runo Aleksis Kivi piirtää ihanasti äänteillä kuvaa ja kaivertaa esiin tuttua runoa.

Seka-aineksisessa neljännessä osastossa on uusia löytöjä, kuten Taneli Viljasen aiemmin julkaisematon monisivuinen runo, jonka painostava tunnelma perustuu toistoon ja pieniin siirtymiin.

Ovatko Olli Sinivaaran jo tutut runot kokeellisia vai rajankulkijoita, en tiedä, mutta hyviltä tuntuvat. Ja hauska huomata, miten jokin Olli-Pekka Tennilän pitkä runo Anarktis esikoiskokoelmasta Ololo elää kuin uutta elämää antologian sivuilla.

Henkilökohtainen, mietteliäs puhe ja lyyrisyys voivat olla myös kokeellisen runon epiteettejä. Vastakaanonin hienosti päättävän osaston teema leikkaa syvälle modernismiin ja asettaa runoilijat puhujan kannalta rinnakkain, ehkä kilpasillekin.

Teemu Mannisen runot ovat jälleen ilonaiheita, niiden materiaalinen tekotapa puhuu kuin koko antologian suulla: "halusin sanoa jotain ihmisestä, mutta / ihmiset ehtivät sanomaan itsestään / ensin."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi