Verkolla pyydetään runoja

Tytti Heikkisen esikoiskokoelma yhdistää uudet keinot ja ikuiset aiheet

esikoiskirja

T ytti Heikkisen (s. 1969) esikoiskokoelma on takakansitekstinsä mukaan "hakukoneella tuotettua runoutta". Hyvä tietää, sillä teoksen seitsemän osaston sarjat uppoavat lukijaansa täydestä ihan luomurunonakin.

Miksi? Täytetyn eläimen lämpö vaikuttaa runoilmaisultaan hämmästyttävän yhtenäiseltä.

Sen otsikoidut runot ja temaattisesti nimetyt osastot kehittelevät minitarinoita, joiden ytimessä kärvistelee keskuslyriikan ikituttu sivullinen.

Heikkinen näyttää järjestäneen verkolla kalastettua materiaaliaan pitkälle jo kokoelmahahmoa luodessaan. Sen lisäksi hän on ilmeisesti muokannut tekstiä yhtenäiseksi virke/säetasolla.

Arvailun sijaan olisi ollut mukava lukea vaikkapa teoksen jälkisanasta, miten hakuja on toteutettu ja kuinka paljon saalista on lopultakin perattu.

Esikoisrunojen kaari kulkee yksinäisyydestä yksinäisyyteen.

"Lapsena minulla oli lapsen eksistenssi" on alkusarjan nimi, ja sen proosarunoissa Heikkisen tekniikka loistaa: puheenomaisuus keittää kokoon sensitiivistä soppaa maailmanjärjestyksen kliseistä:

"Aloin ymmärtää, että kohta tää kaaos / nimeltä lapsuus loppuisi, että olisin aikuinen, / osa elämänsä ruuhkavuosissa vapaana / tungeksivaa ihmispaljoutta."

Kokoelman päätös on sitten pitkä yksinpuhelevan naisen eksistenssi, hienosti keskitetty dramallinen runo "Katson ulos ikkunasta":

"Täydellinen sulautuminen: / katson ulos eikä minä näe mitään." Individualismin uhmamieli on runouden kestoteema, joka kirjoitetaan yhä uudestaan.

Täytetyn eläimen lämpö on erinomainen nimi kokoelmalle, jossa yksilön murhe saa groteskin paradoksin sävyjä.

Ironia on Heikkisen runoissa jatkuvin kielellisin rinnastuksin pintaan nostettua, ja usein se kääntyyy tragikoomiseksi nauruksi.

Aina ei lukija kumminkaan tiedä, missä kohtaa ollaan hauskoja: venäläiseen malliin kirjoitettu kansansatujen sarja meni ohi ihan vaan ihmetellessä.

Samoin kokoelman lopun "henkilöhakemisto" alleviivaamassa yksilöitymisen paradoksia on jo idean ylitekemistä.

Asiaa esikoisrunoilijalla on ehdottomasti, ja se kuuluu vaikkapa valittua tekniikkaa avaavista metalyyrisistä kommenteista:

"On välttämätöntä ottaa "hahmo", että voi / käydä läpi sen, mitä me kohtaamme täällä maan päällä."

Runo "Käytännöllinen filosofia" puolestaan vatkaa mukaoppineesti kielen käsitettä, ja päätyy asian täysin tyhjentävään neliriviin:

"Ihminen on viime kädessä ideaaleja etsivä, / parempaan pyrkivä kulttuurinen suunnitelma / ja kieli sen rakenteellinen johtamisjärjestelmä, / ihmisyyden jäsenrekisterisovellus."

Käykö nyt kritiikin klisee "Tytti Heikkinen on omaääninen esikoisrunoilija" mahdottomaksi googlerunouden kentillä?

Nykyruno keskustelee kielen alkuperästä, mutta hakukonetekniikat haastavat dialogin vielä eri tasolle.

Löytömateriaali ja lainat ovat kaiken kirjallisuuden supermarket, mutta entäpä jos koko tavara on imaistu netistä? Täytetyn eläimen lämmössä kysymys tuntuu turhalta.

Tytti Heikkisen esikoisesta erottaa runoilijan ikioman valintoja tekevän katseen, asenteen ja ajatuksen.

Sitä voi verrata vaikkapa dokumentaristin kädenjälkeen, tai ennenvanhaseen runonlaulajaan, jonka ääni muuntelee arkaaisten itkujen repertoaareja.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 12. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 25. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi