Vihreä kulta muuttui myllynkiveksi

Hauskan miehen maineessa oleva Miika Nousiainen kirjoittaa nyt sydänverellä.

Luuliko joku Miika Vadelmavenepakolainen (2007) Nousiaista hauskaksi mieheksi? Tai Maaninkavaaran (2009) takia urheiluhulluksi?

Ei hän ole, vaan kirjoittaa sydänverellä. Ja olisi hirveän suutuksissaan, ellei surisi niin paljon.

"Isälle, isoveljelle ja kaikille muille suomalaista metsäteollisuutta pystyssä pitäneille" omistettu Metsäjätti on ilman muuta hänen koskettavin romaaninsa. Varmaankin siksi, että Nousiainen on tällä kertaa joutunut kuvittelemaan melko vähän.

Sekä siksi, että tulos on hallittu. Olkoonkin, että se on pikemmin pysähtynyttä 1980-luvun teinivuosien ja tämän hetken määrittelyä kuin vetävän juonen ja särmikkäiden kohtausten avulla yhteiskunnallisiin teemoihin pureutuva juoksutus.

Polttopisteessä on paikkakunta, jossa ei ole mitään.

No, puunjalostustehdas on, ihmisiä sen verran kuin sen pyörittämiseen tarvitaan, sinänsä kai nätillä järvenrannalla jossain Jyväskylän takana. Mutta uitot loppuivat ajat sitten, eikä pisterataa koskaan vedetty.

Puu kulkee kumipyörillä, paikkakuntalaiset tuskin millään. Paikan henki on painanut ihmisten omanarvontunnon surkeaksi. Tehtaan varjon viisain poika on hiukan kypsyttyään päättänyt itse päivänsä, koska mistään ei kumminkaan tule mitään. Metsäjätin näkökulma jakautuu kahteen: poikaan, joka pääsi pois ja kiinni uuteen aikaan, etelän ekonomiksi, sekä hänen parhaaseen kaveriinsa, joka ei koskaan yrittänyt ylentää itseään, koska semmoinen ei kuulu(nut) tapoihin.

Tietenkin he kohtaavat. Ensin mainittu saa tehtäväkseen saneerata tehtaan eli monottaa ihmisiä pihalle. Jälkimmäinen lusii liimapuristimen ääressä, vailla ensimäistäkään illuusiota.

Romaani nousee suoraan viime aikojen puuteollisuuden lakkauttamispäätösten tunnelmista. Kukaan ei puhu enää "vihreästä kullasta". Ainakaan Suomessa. Metsäjätin tehdas tuottaa hyvin, mutta muualla se tuottaisi vielä paremmin. Joten paikkakunta saa sopeutua tai kuolla, ja kylän oma poika toimia pääkonttorin lähettämänä teloittajana.

Käsillä on tuiman draaman ainekset, mutta kovin näyttäviä vääntöjä Nousiainen ei asetelmasta saa. Pääpaino ja suurimmat herkut sijaitsevat katkeran suloisessa nostalgiassa. Näin:

"Ennen oli myös ongintaa lapsille. Onginta lopetettiin liian poliittisena 80-luvun alussa. Kommunistien mielestä joka lapselle olisi pitänyt antaa sama yllätys. Demarien mielestä se ei silloin olisi yllätys lainkaan. Onginnasta luovuttiin."

Globaali markkinatalous sijaitsee yhtäällä - kaikkialla, eikä missään - ja perustuotantoon nojaava elämänmuoto varmuudella toisaalla, iltaruskossa.

Saneeraaja ja liimapuristaja ymmärtävät asetelman yhtä hyvin. Yllättävästi jälkimmäisen, peruskoulutetun paikalleenjämähtäjän, on helpompi hyväksyä kylmät tosiasiat ja jopa alkaa muljautella elämäänsä uuteen uskoon.

Kiipijä sen sijaan putoaa tekemään itselleen tiliä siitä, kuka hän on. Valheessa eläminen vääristää väistämättä ihmisen, ja hän haluaa viimein olla suorassa. Vaikka sitten polvilleen lyötynä. Vähät taseista, jos kykenee luomaan elämää.

Miika Nousiainen alleviivaa perinnekirveellä veistettyä viestiään voimakkaasti. Ymmärtääkseni Metsäjätti on kirja, joka piti kirjoittaa. Aika ja tausta vaativat, ohjelmallisen optimistisen lopun kai myös.

Mielelläni luin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi