Vihreä vallankumous

Eva-Stina Byggmästarin runokokoelma on runouden ja kirjoittamisen ylistys

'Vaikean" runouden ystävät: älkää vaivautuko! Suomenruotsalaisen runoilijan Eva-Stina Byggmästarin runokokoelma Men hur små poeter finns det egentligen - vapaasti käännettynä "Mutta kuinka pieniä runoilijoita oikein on olemassa" - on runouden, runoilijaelämän, kirjoittamisen ja kirjoituksessa elämisen ylistys.

Kyseessä on siis meta-kirja, kirjallisuutta kirjallisuudesta.

Aihetta voi äkkiseltään pitää kuivakkaana ja älyllisenä. Metarunous á la Byggmästar on kuitenkin aivan muuta: vihreää ja rehevää, kepeää, elinvoimaista, aistillista ja humoristista. Taitavaa ja samalla helposti lähestyttävää.

Byggmästar on yksi suomenruotsalaisen nykyrunouden keskeisistä nimistä, jonka tuotanto on ollut tasaisen korkeatasoista. Men hur små poeter finns det egentligen ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Kokoelman runot ovat eräänlaisia romantiikan hengessä kirjoitettuja ekorunoja. Niissä vaelletaan kauniissa metsässä ja ollaan yhtä kasvien ja eläinten kanssa. Esimerkiksi näin: "teki koivuja, mäntyjä ja kuusia ... / mutta teki runoilijat, pähkinähiiret/ ja siilit - kyllä vain, kokeilin/ kunnes olin tyytyväinen" ("gjorde björkar, tallar och granar .../ men gjorde poeterna, hasselmössen/och igelkottarna - jodå, prövade/mig fram tills jag blev nöjd.")

Sanat ja metsä ovat samalla viivalla, sanat eivät kuvaa metsää, vaan ovat metsä. Ja metsä puolestaan on samalla myös kirjasto ja sanasto.

Kirjan avainsana on pieni. Kaikki on pientä: kirjasto, runoilijat, kirjaimet. Runoilijan lyyrakin on pienenpieni.

Kirjan otsikossa esiintyvä itseironinen hämmästely siitä, miten pieniä runoilijoita oikeastaan on olemassa, liittyy Byggmästarin johdonmukaiseen "suuren" kyseenalaistamiseen.

Hän liittää suuret aiheet, kuten runouden ja runoilijuuden, johdonmukaisesti "pieniin" asioihin.

Hän kirjoittaa siitä, mikä kulttuurissamme usein pidetään vähemmän tärkeänä, aiheista kuten tyttöys, majat metsässä, oravat ja kävyt, haltioituminen.

Hän leikkii taitavasti sentimentaalisuuden rajalla. Runoissa pienet runoilijat kirjoittavat pehmeitä runoja veluurista tehdyllä kirjoituskoneella ja mahtuvat tätien esiliinantaskuun.

Runoilijan maastopuku on vihreä mekko. "Pieni" on kirjassa paitsi itseironista myös omalla tavallaan kumouksellista.

Runot purkavat suuren ja pienen, tärkeän ja ei-tärkeän välistä vastakohta-asetelmaa ja kyseenalaistavat kuvitelman siitä, että suuri on hienointa.

Myös kirjalle tyypillinen leikki ja huumori ovat osaltaan kumouksellisia valintoja, jos oletetaan, että runouden pitää olla vakavaa ja vaikeaa.

Kirja on Byggmästarin edellisen kokoelman, Älvdrottningenin (2006), sisar. Kokoelmien tematiikka, keinot, tyyli ja äänensävyt ovat osittain samat. Men hur små poeter finns det egentligen on kuitenkin edeltäjäänsä hiukan hillitympi. Sen kielileikit eivät ole yhtä vallattomia eikä sen sävy aivan yhtä haltioitunut. Se on ehjä, johdonmukainen ja nautinnollinen luettava, mutta se ei tuo mitään uutta Byggmästarin repertuaariin.

Vain yhdessä runossa pilkottaa metsän keskellä toisenlainen, uusi paikka: runotehdas. Pieni runoilija on paitsi metsän kumouksellinen, myös proletaari.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi