Vihreys palaa, myrkyt jäävät

Surumielinen ja upea kuvitelma siitä mitä tapahtuu, kun ihmiset katoavat kaikkialta

Haarapääskyt lentelevät Tšernobylin reaktorin jäänteiden ympärillä. Voimalaa ympäröivällä vyöhykkeellä säteilee tappavasti, linnuissa on outoja mutaatioita ja jyrsijöiden elinaika on lyhentynyt.

Silti luonto on vallannut Tšernobylin. Eläimet vaeltavat metsissä, ja villi luonto on ottanut omakseen sen, minkä ihminen on jättänyt.

Amerikkalainen journalisti Alan Weisman laati Tšernobylin hätkähdyttävästä luonnosta lehtiartikkelin, joka inspiroi erästä toista toimittajaa kysymään häneltä, mitä mahtaisi tapahtua, jos ihmiset katoaisivat kaikkialta.

Weismanin mukaan näin sai alkunsa Maailma ilman meitä, profeetallisen surumielinen ja upea teos, jonka Time-lehti nimesi vuoden 2007 tietokirjaksi.

Ajatusleikki, jossa pohditaan kaupunkien kohtaloa ihmisten lähdettyä, on tietysti vanha. Siihen ovat innostaneet arkeologiset tiedot kadonneista sivilisaatioista. Mayat rakensivat kaupunkinsa kivestä, mutta kun ihmiset lähtivät, sademetsä hautaisi pian heidän ikuisiksi tarkoitetut temppelinsä.

Mitä tapahtuisi meidän taloillemme ja tehtaillemme?

Weisman kuvaa insinöörimäisellä tarkkuudella omakotitalojen luhistumista, veden ja auringon voimaa ja kasveja, jotka ihmisen otteesta vapaina valtaisivat pian kylät ja kaupungit.

Esimerkkinä hän käyttää New Yorkia. Kun ihmiset katoavat, vesi valtaa nopeasti kaupungin. Kadut romahtavat metrotunneleihin. Saarnet ja pyökit valtaavat maiseman, ja Keskuspuisto muuttuu suoksi. Linnut pesivät pilvenpiirtäjien rangoissa, ja niin kauan kuin sillat ovat pystyssä, karhut ja peurat vaeltavat niitä pitkin.

Mielikuva on jollakin tavalla lohdullinen.

Ehkä suomalainen sielu on yhä niin lähellä luontoa, ettei metsien ylivalta tunnu ahdistavalta tai pelottavalta ajatukselta.

Weisman vie kuitenkin teoksensa ajatusleikkiä pitemmälle. Maailma ilman meitä on syvimmiltään kuvaus ihmiskunnan historiasta ja jäljestä, jonka ihminen on jättänyt maapallolle. Vaikka kirja ei ole lainkaan uskonnollinen, sen ytimessä ovat raamatulliset kysymykset ihmisen vastuusta ja hänen asemastaan luomakunnan herrana.

Useimmat Weismanin esiin nostamat ympäristöongelmat, kuten koralliriuttojen tuho, raskasmetallikertymät tai liikakansoitus, ovat tuttuja ja moneen kertaan käsiteltyjä. Weismanin melko pinnallinen kuvaus ei tuo niihin mitään uutta. Kirjan arkeologiset ja historialliset osuudet eivät nekään itsessään ole yllättäviä tai merkittäviä.

Teoksen lumo onkin kokonaisuudessa, tarinassa, joka kulkee kuin runo.

Weismanin kirjassa on oma sointi, joka erottaa sen ekologis-ympäristöhistoriallisen kirjallisuuden loputtomista hyllymetreistä.

Weisman retkeilee laajan aihepiirinsä eri kolkissa kuin tutkimusmatkailija.

Kirjan sieluna ovat yksittäiset kaupungit, tehtaat, luolat, saaret, metsät ja maatilat, joiden kautta hän tarkastelee ihmisen roolia maailmassa ja pitää teoksensa jännitteen kasassa. Weisman kulkee Puolan ja Valko-Venäjän rajan ikimetsissä, Texasin teollisuuskomplekseissa, hylätyssä kyproslaisessa kaupungissa, kaukaisilla saarilla ja loukoissa, joihin ihmiskunta hylkää hankalimmat jätteensä.

Kirjoittajan kuvaamiin paikkoihin tavalla tai toisella kytkeytyvät ihmiset nousevat kirjan kertojiksi. Weisman siteeraa biologeja, insinöörejä, arkeologeja ja muita asiantuntijoita, joita on teoksensa aiheen myötä kohdannut. Näin hän rakentaa kirjaan journalistisen perusvireen.

Samalla ratkaisu muistuttaa amerikkalaisista katastrofielokuvista, joissa yksittäiset sankarit käyvät toivotonta taistelua tuhoa vastaan. Weismanin tapana on kuvata henkilöidensä ulkonäköä ja olemusta tarkkaan, ja reportaasityyli alkaa kirjan loppupuolella jo toistaa itseään.

Koska Maailma ilman meitä on insinööritieteiden ja kaunokirjallisen tyylin yhdistelmä, se on ollut haasteellinen suomennettava. Käännös on asiallinen, mutta alkutekstin runollisuutta se ei täysin tavoita.

Ihmisen rakentama maailma vaatii huolenpitoa, kunnostusta ja sähköä. Jos ihminen häviäisi nyt maapallolta, petrokemian tehtaat leimahtaisivat myrkkyä puhkuviksi tulihelveteiksi ja ydinvoimalat lennättäisivät radioaktiiviset sisuksensa taivaan tuuliin.

Tämän infernon jälkeen kasvillisuus valtaisi maailman, ja muutaman sadan vuoden kuluttua sivilisaation merkit olisivat hajonneet maahan.

Modernin maailman heiveröiset rakennukset kestävät aikaa paljon huonommin kuin Mayojen kivitemppelit. Taideaarteet ja digitaalinen tieto katoaisivat nopeasti. Muovit, myrkyt ja ydinjätteet jäisivät.

Muovista tulee kirjassa hirviömäinen keksintö.

Muovia on kaikkialla, sitä ajelehtii pohjoisella Tyynellämerellä valtavina lauttoina, ja merilintujen sisukset ovat sitä täynnä. Se ei maadu vaan hioutuu yhä pienemmäksi ja pienemmäksi.

Ajatus siitä, että meren elämän ylläpitäjä, plankton, alkaa syödä muoviroskaa ei ole erityisen rauhoittava.

Muovia on alettu tuottaa suuria määriä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kaikki valmistettu muovi on yhä olemassa ja sitä tulee koko ajan lisää. Vasta satojen tuhansien vuosien kuluttua mikrobit ehkä oppivat sitä hajottamaan.

On tietysti epätodennäköistä, että koko ihmiskunta katoasi yhtäkkiä maapallolta niin, että kaikki muu jäisi ennalleen. Oman lajinsa ja sen elinympäristön ihminen voi tuhota, mutta ei tappaa elämää maapallolta.

Weismanin kirjassa ihmisen heiveröisen kulttuurin rinnalle nousee geologisen ajan hidas käsittämättömyys.

Joskus ihmissuvun on määrä lähteä. Maailma ei kuulu meille eikä edeltävien maailmankausien valtiaille. Permikauden päättäneessä mullistuksissa 95 prosenttia maapallon elämästä tuhoutui. Vasta sen jälkeen dinosaurukset nousivat valtaan.

Weismanin kirjassa eräs tutkija muistuttaa, että joukkotuho oli luonnollinen, koska edeltävä maailmankausi oli kestänyt jo niin kauan. "Oli aika kokeilla jotain uutta."

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston historian laitoksen assistentti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi