Vinksahtaneet tyypit tekevät Venäjästä rakkaan

Pyörtyilevä romaanihenkilö Nikita matkustaa junalla läpi huuruisen isänmaansa.

Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) romaanin rakenne on nerokkaan yksinkertainen. Pyörtyilevä nuori mies Nikita matkustaa junassa halki nyky-Venäjän. Matkalla ja pysähdyspaikoissa vastaan tulee kirjo ihmisiä. Rapsodinen romaani muodostuu välähdyksistä heidän elämänkohtaloistaan.

Samalla syntyy kokonaiskuva Venäjästä, siitä, jonka olemusta Nikita on lähtenyt etsimään.

Juonen pysyvämpää ainesta ovat Nikitan läheiset, karkaileva rakastettu Jasja, "jalo" toveri Junkkeri, muutamat muut.

Tarpeeksi yksinkertainen rakenneratkaisu toimii hyvin, se on kevyt harsomainen rakenne romaanille, joka melkein voisi olla joukko novelleja.

Millainen on Kljutšarjovan romaanin Venäjä?

Se on kaaos, joka näyttäytyy vinksahtaneina tyyppeinä. On Pyhä Saša, joka yrittää pelastaa kylänsä tuberkuloosibakteereilta lähettelemällä loputtomasti kirjeitä viranomaisille, kunnes hänet tapetaan. On vallankumouksellinen, Slavoj Žižekiä kääntävä Tema, joka rupeaa FSB:n työntekijäksi. On opiskelija Miša, joka sairastuu, kun hänet on "älyllisesti vietelty" Albert Camus'n Sivullisella, mutta paranee Henry Millerin Kravun kääntöpiirillä.

Venäjä näyttäytyy alakulttuurien ryhminä. Kirjan hauskimpia kohtauksia on kuvaus radikaaliryhmän runotilaisuudesta, joka päättyy pommirunoon. Välillä käydään Raymond Carver -tyyppistä dialogia idän prinssien täyttämässä poikahuoratalossa, johon Jasja on livahtanut.

Loppupuolen suureksi joukkoliikkeeksi muodostuu eläkeläisten, etenkin mummojen liike. Yhdeltä osaltaan kirja on kunnianosoitus nyky-Venäjän sukkia kutoville, porraskäytäviä peseville mummoille.

Inhimillisen kummallisuuksien kirjon ympärillä avautuu rappioitunut, sekavassa kaaoksessa oleva yhteiskunta, jossa jokainen yrittää selvitä jollakin tavalla. Ja tietenkin, yhteiskunta on koko ajan huumeissa ja juovuksissa: "Siinä se seisoo, meikäläisen isänmaa, kännissä kuin apina", Junkkeri kiteyttää.

Yhtä hiljaisen harsomaisesti kuin on kudottu kirjan rakenne, nousevat mökeltämisen alta romaanin elämänuskoiset sävyt. Kirja on täynnä hellyttäviä kuvia ihmisten uskosta ja unelmista.

Yhdessä sellaisessa entinen komsomolilainen kävelee sateessa, rumpu tanassa kuin neuvostosatujen rumpalipoika, oksennellen kohti menneisyyden tulevaisuutta, kun häijy kapitalistinen votka on syövyttänyt hänen mahalaukkunsa.

Nikita kykenee myös jonkin kerran auttamaan hänelle niin rakasta Venäjäänsä. Hän hankkii kodittomalle tšetšeenimummulle kodin ränsistyneestä kylästä, tuttaviensa luota. Kertomuksen yhteydessä on kirjan kaunein kohtaus, kellojen soitto kaukaisen syrjäkylän kellotornissa, Nikitan onnenhetki, mutateiden maaseudulla.

Kolmanneksi, vähitellen kirjasta tulee Nikitan ja Jasjan rakkauskertomus, joka kasvaa epätoivoisista, hetkittäisestä kohtaamisista kohti aikaa, jolloin Jasja ei enää lähde pois.

Lopussa päärooliin astuu, aikuismainen poika Vanja, jolle mummot ovat koko ajan tolkuttaneet, ettei hänestä ole eläjäksi, koska hän on liian viisas. Poika onkin realisti, kuva tulevaisuudesta.

Ja aivan lopussa Nikitakin löytää Venäjän, siis itsensä.

Tekisi mieli sanoa, ettei Kljutšarjovan kirjassa ole yhtään huonoa juttua. No, Nikita laittamassa neilikoita Omonin kiväärinpiippuihin on kliseisin.

Teksti on täynnä kirjallisuusviitteitä, jotka ovat ehkä merkki nuoren kirjailijan halusta varmistaa. Hän on kuitenkin mukauttanut ne hyvin kerronnan kokonaisuuteen ja ne länsimaistavat kerrontaa globaaliksi yhteiseksi kertomukseksi. Eikä niitä oikeastaan ole tarpeen eritelläkään, se veisi sivuun olennaisesta, runollisesta tyylistä.

Pieni, hieno romaani Venäjältä ja Venäjästä. Toivon siunausta lahjakkaalle kirjoittajalle vaikeassa työssään.

Natalja Klutšarjova esiintyy tänään klo 14.40 Maailman kirjat -tapahtumassa Rautatientorilla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi