Voi pientä johtajaa, aamu alkaa sarastaa

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa kärvistellään median ja markkinavoimien armoilla.

Olemme palanneet vanhan testamentin aikaan. Jumala on jälleen julma, äkkipikainen ja säälimätön. Hänen nimensä tosin ei enää ole Jahve vaan Markkinavoimat. Tämä arvaamaton henkiolento johdattaa Eurooppaa kriisistä kriisiin, vaikka maanosan johtajat sitä kuinka yrittävät uhrilahjoillaan lepytellä.

Ärjyn valtiaan reaktioita pelätään myös Kari Hotakaisen romaanissa Jumalan sana. Uusi ja vanha raha, media sekä tavalliset piensijoittajat kohtaavat toisensa yhden pitkän vuorokauden aikana.

Konserni Oyj:n pitkäaikainen toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi on aina vältellyt julkisuutta. Nyt hän on kuitenkin lupautunut ensimmäistä kertaa elämässään tv-haastatteluun. Henkiseksi tuekseen hän kutsuu isänsä vanhan autonkuljettajan Armaksen.

Firman Lapin mökiltä alkaa pitkä matka Jaguarin takapenkillä kohti Pasilan studioita. Perillä odottaa Huomenta maa -ohjelman kavala toimittaja Leena Kontiolahti uhriaan. Mukaan hiipii haudan takaa vanhalta c-kasetilta myös edesmennyt isä Uljas Hopeaniemi, Ukko.

Kaduilla ja asunnoissa lähetystä jännittävät piensijoittajat, markkinavoimien muurahaiset, jotka Armaksen tyttären Saaran tavoin yrittävät hekin päästä mukaan isompien pelipöytiin.

Isä Ukko on ollut vanhan rahan edustaja aikana, jolloin menestyvän teollisuusyrityksen johtoon tarvittiin lähinnä hyvää viinapäätä ja vankkoja idänsuhteita. Raha oli tiukasti sidottu reaalitalouteen, puuhun, öljyyn ja teräkseen. Kekkonen pisti nimensä alle sopimukseen, ja tuotanto oli lyöty lukkoon ainakin seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

Poika Jukka kapinoi nuorena taistolaisena isänsä arvoja vastaan. Ura urkeni, kun rahoitusmarkkinoiden sääntely 1980-luvun lopulla purettiin, eikä vanha kaarti enää osannut hallita vapaudestaan villiintynyttä rahaa. Uusien johtajien maailma on kansainvälisen virtuaalitalouden, internetin ja mobiilimedian lumetodellisuus, jossa raha syöksyy bitteinä mantereelta toiselle ajatusta nopeammin.

Ukon juoppoja johtajakavereita olivat olleet Kekkosen lisäksi öljypomo "Raato" sekä hissipomo "Tömpsy". Heille vielä sallittiin puolijulkinen kännääminen ja räväkät lausunnot, mutta seuraavan sukupolven johtajien on ollut pakko pitää naama peruslukemilla.

Markkinoita ei saa hermostuttaa. Johtajat ovat kierrätettävää tavaraa, mokasta tulee kenkää takamukseen, vaikka sitten kultaisen kädenpuristuksen kera.

Tästä nousee romaanin keskeinen jännite: miten kauan ihminen - ja ihminen toimitusjohtajakin lopulta on - voi pitää oman inhimillisyytensä piilossa? Tuleeko hetki, jolloin sisälle patoutuneet tunteet purskahtavat esiin, maailman ja skandaaleja himoavan median riepoteltaviksi?

Kestääkö Hopeaniemi markkinoiden paineita, valvotun yön väsymystilaa ja suoran lähetyksen synnyttämää esiintymisjännitystä?

Salaa Hopeaniemi kadehtii Applen Steven Jobsilta tämän messiaanista karismaa ja taitoa pitää media hyppysissään - mutta kaikille ei ole samaa lahjaa luotu. Hopeaniemen hermoilu tekee hänestä lähes inhimillisen.

Lukijan sympatia joutuu kuitenkin moneen otteeseen koetukselle, ei vähiten miljonäärin ryhtyessä kiusaamaan autoon otettua yön kulkijaa.

Hotakainen ei aiemminkaan ole ollut varsinainen juonikuvioiden rakentaja. Romaanissa kuljetaan pisteestä a pisteeseen b. Yllätyksiä ei juuri ole luvassa, auto lipuu kohti etelää ja kello käy.

Henkilögalleria on suppea. Hopeaniemeä lukuun ottamatta sivuhenkilöt ovat muutamalla vedolla luonnosteltuja karikatyyrejä.

Juonen ja henkilöiden sijasta keskipisteessä on Hotakaisen kieli. Sitä lukee edelleen mielellään. Rytmi vaihtelee lyhyistä, toisiinsa kolahtelevista lauseista pitkänä soljuviin tajunnanvirtoihin. Suoranaisia virtuoosinäytteitäkin on, vaikkapa Hopeaniemen unen kuvaus, jonka hervottomat assosiaatiot menevät pitkälle Freudin ja Jungin tuolle puolen.

Suurta filosofista tai talousteoreettista läpimurtoa Hotakainen ei tee, antaa sen sijaan henkilöidensä muotoilla joukon osuvia, provosoivia tai muuten vain levottoman runollisia monologeja rahan, median ja elämän välisistä mutkikkaista suhteista. Osansa nokkelasta sanailusta saavat tuttuun tapaan myös musiikin klassikot, tällä kertaa Bob Dylan, Lucinda Williams ja Jussi Björling.

Aivan tosissaan Hopeaniemen pohdintoihin ei osaa suhtautua. Nalle Wahlroosilta on päähenkilölle lainattu taistolaistaustan, kasinokapitalismin ja Jaguarin lisäksi muutamia poliittisesti epäkorrekteja sivalluksia, jotka naurattavat hetken, mutta eivät kanna sen pitemmälle. Esimerkiksi talouden ja luonnonvarojen suhteen analyysiin Hopeaniemen sekavat ajatukset eivät yllä.

Mutta ehkä yhden vuorokauden - tai yhden romaanin - aikana ei tarvitse kaikkia maailman ongelmia ratkoa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi