Voi vain haavoittua tai kypsyä

Siri Hustvedtin romaanissa taide ja seksi herättävät halun heittäytyä toisen armoille

S iri Hustvedtin Lumouksessa kiehtoo ominaisuus, jota paremman puutteessa kutsun amerikkalaiseksi realismiksi. Nuoren naisen kypsymistarina on kaikin puolin toden tuntuinen, mutta silti kerrontaa sävyttää vahva ilmapiiri, kuin jokin arkielämän takainen, taianomainen vääjäämättömyys lähestyisi.

Samaa olen kokenut Edward Hopperin maalauksissa, joissa ihmiset katsovat johonkin, jota taulun katsoja ei näe. Siitä syntyy tavallisten asioiden outous, näkymättömän aavisteltava läsnäolo.

Myös Hustvedtin romaanissa henkilöt elävät yliluonnollisen ja luonnollisen rajamaastossa - myyttisen ja arkisen, vieraan ja tavallisen - ikään kuin yliluonnollista haroen mutta sinne kuitenkaan astumatta.

Hopperiin viittaa myös Lumouksen alkuasetelma, jossa päähenkilö, 19-vuotias Lily, tiirailee ikkunasta vastapäisessä hotellissa asuvaa maalaria, pimeässä ennen aamunkoittoa. Komea taiteilija, Edward Shapiro, seisoo alushoususillaan valaistussa huoneessa maalaustelineen ääressä, ja nuori nainen näkee miehen, mutta ei suurta maalausta jota tämä katsoo.

Ydinfilosofia paljastuu näin jo alussa, ja selkeimmin sen lausuu vanha ja viisas naapuri Mabel, joka opettaa Lilylle näyttelemisen jaloa taitoa, Herminen roolia Shakespearen näytelmässä Kesäyön unelma.

Lily oppii, että näytellessään hän ei suinkaan etäänny todellisuudesta vaan pääsee sitä lähemmäs. Silti todellisuus jää vieraaksi, eikä "ihminen voi tietää kuka on kuka tai mikä on mitä".

Aikuisuuden kynnyksellä ihmiselämässä on kaksi suurta ja avointa kysymystä: eroottinen rakkaus ja urahaaveet. Niinpä Lumous jännittää paitsi temaattiset, myös juonelliset kaarensa halun ja uskalluksen sekä seksielämän ja taiteenteon väliin. Hustvedt luo aineksistaan hyvin ahmittavan, paikoin jopa hyytävän kudelman.

Lily on entinen poikatyttö, josta on kehkeytynyt katseet kääntävä tummaverikkö. Poikaystävä Hank ja änkyttävä lapsuudenystävä Martin saavat seurata sivusta, kun kadun yli ikkunasta ikkunaan jännittyvä intohimo etsii täyttymystään.

Puitteet näille teemoille ja juonenkuljetukselle antaa Webster-niminen pikkukaupunki Minnesotassa, sen juoruileva yhteisö ja kahvila, jossa Lily tarjoilee ja tienaa opiskelurahojaan. Kaikki tuntevat toisensa menneisyyden tragedioita, sukujen hävettyjä salaisuuksia myöten.

Kuuluisa newyorkilainen taiteilija Shapiro saapuu ikään kuin häiritsemään tuota ummehtuneisuutta ja saa heti juoruämmät ja -äijät kimppuunsa. Miehestä kerrotaan, että hän on opettanut vuoden Courtland Collegessa ja päättänyt jäädä paikkakunnalle maalatakseen sikäläisiä ihmisiä ja laitapuolen kulkijoita, ja että hänen vaimonsa on jättänyt hänet.

Lily kuulee juoruja miehen seksuaalisista hillittömyyksistä, mutta aamuöisen näyn lumous ei haihdu, päin vastoin, ja tyttö rakastuu.

Maailmaa nähnyt Shapiro herättää Lilyssä haaveita myös suurkaupunkielämästä New Yorkissa ja näyttelijän urasta siellä.

Lukijaa saattaisi kaikki romaaniin sisältyvä taiteen ihanuus jo tympäistä, kun kerhotalolla harjoitellaan kiivaasti Kesäyön unelmaa, vanha Mabel kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania rakkauksistaan, ja taiteilijan huoneessa pauhaa oopperamusiikki.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa päästään vierailulle romukauppiaina elantonsa hankkivien kaksosten, Sotta-Frankin ja Törky-Dickin, vuotavaan ja homeiseen taloon, jossa käy myös prostituoitu Dolores hoitelemassa molemmat veljekset samalla kertaa. Lumouksessa taidetta yhdistää seksiin se, että kummassakin haluava ihminen heittäytyy suojattomaan tilaan. Molemmissa toisen armoille heittäytyminen voi johtaa kypsymiseen tai haavoittumiseen.

Monilla Websterin asukkailla on karmaisevia kokemuksia, sellaisia jotka todennäköisesti johtavat syrjäytyneisyyteen vailla mahdollisuutta kestäviin ihmissuhteisiin. Näistä kohtaloista romaani kertoo myös, ne ovat välttämätön osa Lilyn kypsymisprosessia.

Jos kivääri on huoneen seinällä, loppuun mennessä se laukeaa, sanotaan Tšehovin näytelmistä. Niin voisi sanoa myös Hustvedtin Lumouksesta. Se on klassista tarinankerrontaa, jonka perusperiaatteet hahmotteli jo Aristoteles Runousopissaan Euripideen ja Aiskhyloksen näytelmiä ruotiessaan.

Romaanin harmoninen, uusvanha rakenne ei ihan pakotta istu nykyajan monisärmäiseen ja verkottuneeseen maailmaan. Mutta ehkä se sopii ihmismieleen, joka pysyy hankalasti samana maailman muuttuessa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi