Voittaja saa kaiken Sofi Oksasen romaani Viron lähihistoriasta rikastaa naiskuvausta ja kansallisia kertomuksia

kirjat

S

ofi Oksasen kolmas romaani

Puhdistus varaa vuosi sitten Kansallisteatterissa kantaesityksensä saaneen samannimisen näytelmän perustuksille. Kirjailijan suvereeni lajin vaihto romaaniin viimeistelee hänelle paikan nykykirjallisuutemme eturivissä.

Draamana

Puhdistus (2007) oli teatteritapaus, ja myös julkaistuna niteenä vahva lukuelämys.

Nyt kertoja-Oksanen näyttää, miten romaani on aina romaani. 1900-luvun länsivirolainen maaseutu hehkuu uuden teoksen eeppisenä aikapaikkana, ja se luo teoksen naissukupolvien tunteiden historialle liki myyttisen taustan.

Romaanin kuvauksellinen kerronta on harvinainen tekotapa kovaksikeitetyn proosan kotimaassa: deskriptiivisten verbien kuljettama, hilloamisessa ja säilömisessä viipyilevä tarina vaatii asennetta.

Mistä Oksanen on tyylilajinsa repäissyt, en tiedä, mutta

Helvi Hämäläisen suurten romaanien epäsuora henkilökuvaus tulee etsimättä mieleen.

Tarinan ehdoton päähenkilö Aliide Truu hengittää

Puhdistuksen kerronnassa kuin

Säädyllisen murhenäytelmän Elisabet. Äärimmäisestä intiimiyden vaikutelmasta huolimatta naishahmot on pakotettu käsivarren mitan päähän kertovasta äänestä. Näin syntyy ironian ja epäilyn poetiikka, joka on upea sidos Oksasen ja Hämäläisen kertojan katseissa.

Puhdistuksen huolellisesti pujotellut allegoriset salat avautuvat hitaasti kuin virolaisen hääpeiton kuvakirjonta. Oksanen lykkää yksityiskohtiin kätkettyjen tarinoiden kirkastumista, ja romaanin päätöksessä analogia salaisen tiedustelun arkistojen paljastuksiin tuntuu sattuvasti motivoidulta.

Kolme naissukupolvea ja kahden suurjaon Viro, siinä romaanin äskeishistorialliset kehykset. Sen nykyhetkessä eletään 1990-luvun alkuvuosia ja jo käynnistynyttä maareformia. Iäkäs Aliide Truu hoitelee sukutilallaan keittiöpuutarhaansa, kunnes menneisyys tunkee sisään ovista ja ikkunoista.

Hänen kohtalonsa on muotoillut kiihkeän omistava rakkaus sisaren mieheen Hans Pekkiin. Tämä naisten ylisukupolvisen tragedian avain, virolainen talonpoika, saa romaanissa paitsi ensirakastajan roolin myös nationalismin ikonin kasvot.

Hansin ihana vaimo Ingel on puolestaan "Viron naisen ylpeyden" idealisoitu kuva: täydellinen kauneudessaan, alati puhdas ajatuksissa ja teoissa.

Kansallisen avioparin täydellisyyden murtaa Aliiden maallinen raadollisuus: hän on myrkyllisen kateellinen sisarelleen, valloituksenhaluinen, kykenevä pahaan. Omatunto ei syöjätärtä silti paina: "hän se tämän talon pelasti, hän pelasti vanhempiensa talon venäläisen saappaalta, ja hän pelasti talon isännän."

Näin myös romaanin henkilökemiat keittävät kokoon valloittajan ja valloitetun maan tarinaa. Se saa poliittisia kerrostumia, kun sisarukset menettävät ruumiillisen koskemattomuutensa ideologioiden taisteluille 1930-40-luvuilla.

Tätä kovaa naishistoriallista taustaa, seksuaalista väkivaltaa sota-aseena, romaani kuvaa armeliaan niukasti. Häväistykset läpi eläneet naiset muuttuvat puhumattomiksi, tai menettävät inhimillisyytenä. Jaettavaksi jää särkynyt identiteetti, Viron naisen ylpeys.

Joukkoraiskaukset ovat edelleen sodankäynnin nykyaikaa, ja Oksanen laajentaakin motiivia myös rauhan oloihin.

Aliiden pihalle ilmaantuu Ingelin tyttärentytär Zara, Berliiniin prostituoiduksi petoksella kaapattu nuori nainen. Viron maaseudulle hän on paennut perässään kaksi ihmiskauppaa harjoittavaa hirviötä.

Suvun nuorimmaisen kokemukset eivät poikkea olennaisesti äidin tai isoäidin ruumiin historiasta. Heillä kaikilla riittää elämyksiä miehistä, jotka tietävät, "miten naista rangaistaan".

Aliide-vanhuksen ja parikymppisen Zaran kohtaaminen on kiehtova analyysi vanhan ja uuden ajan synteesistä.

Menneisyys on syönyt kuin raatokärpänen Aliiden sielun, mutta vaihdossa hän on saanut pelottomuuden. Yöuniltaan muori nousee "vasta jos tankit tulisivat aidan läpi pihaan".

Zara on nuoruuttaan vielä täynnä "kirkasta kauhua", eikä suvun salaisuuksien paljastuminen juuri järkytystä lievennä.

Aliide "melkein pitää tytöstä", jonka äidin ja isoäidin hän on toimittanut rakkautensa tieltä Siperiaan. Nyt hän kokoaa voimansa vielä kerran ja pelastaa Zaran tulevaisuudelle. Jostain sen on löydyttävä, sen verran kalliiksi kotitalo ja komeat metsät Länsi-Virossa ovat Tammin suvun naisille käyneet.

Puhdistus on ihmismielen arkeologiaa: ylimaallinen rakkaus tuhoaa aina, kohdistui se sitten maahan, kotitaloon, kieleen - tai mieheen.

Oksanen rikastaa hienosti naisen ja nationalismin aiheistoa, jossa naisruumis ja naisen työ ovat aina liukuneet vaivattomasti kirjaimellisesta kuvalliseen merkitykseen.

Sidos on tuttu kaikissa kansallisissa kirjallisuuksissa, meillä Suomi-neidon puhtautta varjeltiin 1800-luvun lopun realismista alkaen, ja erityisesti 1900-luvun alun sortovuosina. Periaate muuntelevien esitysten taustalla on kirkas: kaikkien kansanryhmien kyykyttäminen onnistuu parhaiten tyttöjen ja naisten turmelemisella, pelkkä uhkakin tukkii suut kummasti.

Valloittajan röyhkeällä halulla on kansallisen kehyksessä ollut perinteisesti miehen kasvot.

Sofi Oksasen

Puhdistus kääntää tässäkin uuden sivun esiin, ja nostaa romaanin keskukseen Aliide Truun mykistävän hahmon. Lukija tuntee suurta epämukavuutta vanhan naisen murtumatonta profiilia seuratessaan.

Mervi Kantokorpi

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi