Vuoropuhelua 1500-luvun kanssa

Historiallista proosaa meillä on aina luettu paljon, ja siksi uusia tekijöitä tarvitaan. Niin uutteria kuin Laila Hirvisaari ja Kaari Utrio yhä ovatkin, eläkeikä häämöttää jo! Carita Forsgrenin (s. 1968) tuhti romaani Kaarina Maununtyttären elämästä Erik XIV:n rakastettuna ja vaimona on kelpo harjoituskappale matkalla tähän genreen.

Tuosta vain historiallinen lukuromaani ei nimittäin synny.

Siinä on osansa niin asiatiedolla kuin verevillä ihmissuhteillakin. Ja kaikki pitäisi vielä sitoa yhteen kielellisesti ja rakenteellisesti toimivalla tavalla.

Kolmen kuun kuningattaressa ensimmäiset osa-alueet ovat melko hyvässä hoidossa.

Ruotsin ja Suomen 1500-luvun lopun tuntemuksen perusteella Forsgrenin uskoisi opiskelleen historiaa; kustantajan antamien tietojen perusteella hän on kuitenkin graafisen suunnittelun ammattilainen.

Romaanissaan hän kuvaa silti levotonta valtakuntaa elävästi ja informatiivisesti.

Lukija saa aika oppitunnin Kustaa Vaasan jälkeläisten kiistoista, jotka yltävät rikoksiin ja sisällissotaan asti, samoin kuin kuningashuoneen riitelystä aateliston ja lopulta talonpoikienkin kanssa.

Rutto raivoaa, pertuskat ja teilipyörät viuhuvat.

Ihmissuhteiden kuvaamisen kannalta sekoava kuningas ja hänen rahvaasta kuningattareksi kohoava puolisonsa tarjoavat niin ikään hyvää materiaalia.

Kaarinaa ja Erikiä kuvatessaan Forsgren on valinnut tunteiden modernisoinnin: avioliitto, jossa vaimo luovii miehen mielisairauden ja väkivallan välissä ja rakastaa silti, voisi olla tästäkin päivästä.

Myös lapsuuden traumojen vaikutusta aikuisuuteen sekä naisten ystävyyttä ja seksuaalisuutta pohditaan varsin modernisti.

Välillä mennään metsään, etenkin ruumiillisen rakkauden kuvauksissa. Kaarinan lesbosuhde petollisen palvelijattaren kanssa saa miettimään, miksi ihmeessä, puhumattakaan kypsän iän pikapanosta nuijasotasankari Jaakko Ilkan kanssa.

Hudit liittyvät Kolmen kuun kuningattaren suurimpaan heikkouteen eli epäkirjallisuuteen.

Vaikka kirjoittajalla on aihetta ja materiaalia, hän ei oikein tiedä, miten niitä pitäisi käsitellä. Se vie rimanalituksiin ja turhaan selittämiseen.

Pelottavasta romaaninmuodosta Forsgren koettaa selvitä useiden kertojanäänten avulla. Enimmäkseen äänessä on Kaarina, jolle kirjailija heittelee haastattelukysymyksiä. Tietoa tämä tekniikka välittää, mutta on muuten kömpelö ja koominenkin.

Historiallisen kielen haasteet on oikaistu antamalla Kaarinan tuumia, ettei hän halua käyttää "vanhentunutta" puhetta. Niinpä tekstissä on kivaa ja kunkkuja ja ylimenokausia arkaaisten drabanttien ja frillojen vastapainona.

Entä jos kirjailija olisi vain käyttänyt omaa kieltään, mikä se sitten onkin, selittämättä ja osoittelematta? Ja luottanut, että se toimii?

Toivon ja uskonkin, että seuraavassa romaanissa Carita Forsgren on ehtinyt miettiä tätä tiedon ja tyylin tasapainoa vähän tarkemmin.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi