Ylivireisyys vaivaa Haukion runoja

Porista kotoisin oleva Jenni Haukio seuraa kolmannessa runokokoelmassaan Sinä kuulet sen soiton, miten meri käyttäytyy eri vuodenaikoina. Merenranta on tuttu jo kahdesta edellisestä runokokoelmasta.

Haukio pyrkii selvästi Aaro Hellaakosken, Eeva Kilven tai Risto Rasan kaltaisten luontoa tutkivien ja luonnosta hurmioituvien runoilijoiden joukkoon. Hänen äänensä on tyystin toinen kuin urbaanin nuoren miehen ironinen ääni esimerkiksi Mikko Rimmisen esikoiskokoelmassa Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (2000).

Haukion runoissa meri ja kallio ovat ajattomia mutta lokki ja runon puhuja ajallisia. Ihminen on "havunneulanen maailmassa" ja onni on hetkellistä: "veteen heitetyn kiven synnyttämä aaltoilu, / kaarenkestoinen onni, täydellinen."

Luontokuvat toimivat mutta kulttuurikuvat onnahtelevat. Tai ainakin niiden yhdistäminen.

En mitenkään hahmota pesimäluodon yllä olevaa taivaan mannertenvälisen kankaan tyhjää kohtaa, jolle tiiraparvi maalaa impressionistisen teoksen. Liian suuria sanoja liian pienessä lauseessa. Sanatkin tarvitsevat happea hengittääkseen.

Narkissoksia, eepoksia tai elegioita ei tarvittaisi. Haukion ääni löytyy lähempää säksättävistä pääskysistä, mykistä kivistä, lempeästi mumisevista lehmuksista tai mökin väljissä ikkunapuissa kohisevasta tuulesta. Miksi mennä merta edemmäs kalaan?

Runokuvien kirjoittaminen ei ole helppoa. Toki voidaan puhua runoilijan omasta kuvamaailmasta ja lykätä peräkkäin vaikka minkälaisia sattumanvaraisia havaintoja. Mutta jotenkin kuvien on puhuteltava lukijaakin. Ja jotenkin niiden on oltava tästä maailmasta.

Miten ilta voi ahavoitua rasvatyyneksi yöksi? Eikö ahavoituminen ole jotakin karheaa ja kylmää, rasvatyyni puolestaan sileää? Kuvaus ei ole tarkoituksellisen absurdi vaan tahattoman kömpelö.

Hiekkaposetiivi-osaston (mikä muuten on hiekkaposetiivi?) pikku runoissa sudenkorento siivoaa kaislikossa ja "Pintavedessä kutevien salakkojen kyljissä / välkkyvät auringon salamavalot." Kokoelmastaan irrotettuina ne ovat mainioita lastenrunoja. Näitä lisää!

Merenranta on myös rakkausrunojen näyttämö. Toisaalla nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja illansuussa, toisaalla lapset kasvavat aikuisiksi ja muuttavat pois. Arjen kuva kaikessa yksinkertaisuudessaan on puhutteleva:

"Hoitokodissa istuu puoliso huoneessaan pyhäpaita päällä / ei enää tunnista perhettään, odottaa jotakuta tulevaksi."

Silti rakkausrunoissakin on ylivireisyyden vaara: "hiljaisten simpukoiden sisällä punovat parittomat helmet / humalluttavia tarinoitaan."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi