Ystävyyttä tykkien jyskeessä

Patrick O'Brianin meriromaanit ovat nousseet jo klassikoiksi

Vuosina 1969-99 Patrick O'Brian laati kokonaista 20 kirjaa käsittävän sarjan historiallisia meriromaaneja, joista viimeinen, Blue at the Mizzen , ilmestyi 1999, muutama kuukausi ennen O'Brianin kuolemaa. Sarjan kaksi ensimmäistä on nyt saatavissa suomennoksina. Kolmas on tiettävästi tulossa.

Nämä romaanit sijoittuvat Napoleonin sotien aikaan, ja niissä on kaksi keskushahmoa. Toinen on kookas ja roteva meriupseeri Jack Aubrey, merellä päättäväinen, rohkea ja taitava. Maissa hän on mutkattomana ja hyväuskoisena helposti petettävissä.

Toinen on pieni ja kalvakas Stephen Maturin: puoliksi irlantilainen, puoliksi katalonialainen lääketieteen tohtori ja kirurgi, innokas ja monitietoinen luonnontieteilijä. Napoleonin valtaa syvästi inhoavana hän on Englannin amiraliteettia pyyteettömästi palveleva salainen asiamies.

Vaikka näissä romaaneissa tykit jyskyvät ja purjeet paukkuvat, näiden kahden tuiki erilaisen ihmisen ystävyys on koko romaanisarjan keskeinen teema, ja O'Brian kuvaa sitä monitahoisesti ja paikoin runollisesti.

O'Brian on laadukas kertoja, tukenaan häkellyttävän syvällinen ja laaja luonnontieteen ja kulttuurihistorian tuntemus. Ennen kaikkea hän tunsi 1800-luvun alun merenkulun ja merisodankäynnin historian perin juurin. Osa tapahtumista perustuukin todelliseen historiaan.

Jack Aubreyn esikuvana on osittain yksi brittiläisen merisotahistorian värikkäimmistä hahmoista, komentajakapteeni lordi Cochrane, joka 1801 pikkupriki Speedyllä valtasi ylivoimaisesti suuremman espanjalaisen fregatti Gamon. Tuo taistelu toistuu Kuninkaan miehessä , kun Aubrey prikillään Sophiella valtaa fregatti Cacafuegon.

Alkuun arvostelijat

suhtautuivat O'Brianin romaaneihin nuivasti: nehän olivat "vain" historiallisia seikkailukertomuksia edesmenneen C. S. Foresterin mallin mukaisesti.

Niille kertyi kuitenkin uskollinen ja tasaisesti kasvava lukijakunta. Ja yhdeksänkymmenluvulla O'Brian alettiin englanninkielisessä maailmassa oivaltaa syvälliseksi ja hienoksi romaanikirjailijaksi, joka voitiin ottaa vakavasti. Hän sai klassikon aseman.

O'Brian kuvaa yhtä eloisasti vihollislaivan valtausta, myrskyä tai illallista upseerimessissä. Hän on tarkkasilmäinen ihmiskuvaaja. Paikoitellen hän on hiljaisen hauska.

Hänen kielensä on tyylikästä. Se noudattaa uskollisesti vanhan ajan sanontoja ja rytmejä, suistumatta silti keinotekoiseen vanhastavuuteen.

Hänen tekstiään

ei ole helppo kääntää, ja sen havaitsee suomennoksesta: O'Brianin luontevan hienostunut tyyli ei tahdo välittyä.

Tyylillisesti häiritseviä, lähinnä nykyajan arkikielen sanontoja on liiaksikin: "tunaroida", "heppu", "vipinää", "seiskanelonen". Kun kerran esimiehiä puhutellaan englannin sanalla "sir", olisi luontevampaa ja johdonmukaisempaa käyttää alaisesta lyhennettä "Mr", mieluummin kuin suomen "herra".

Siellä täällä esiintyvä "aye aye, sir" on toki suomeksi "kyllä, sir". Komentajakapteenin (sivulla 386) "Ax pardon" pitäisi tietenkin olla "anteeksi, sir". "Mailin" pitäisi olla "meripeninkulma".

Toisaalta entisajan merisanasto on välittynyt suomeksi hyvin: termit ovat joitakin virheellisyyksiä lukuun ottamatta yleensä paikallaan.

Erkki Arni

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi