nsyklopedia ahmii runoilijan mielen

Kirjakaupat ja kirjastot ovat pulassa, kun yrittävät luokitella tätä teosta.

Pitkään on ollut tiedossa, että runoilijat Janne Nummela ja Jukka Viikilä ovat valmistelleet suomentaja Tommi Nuopposen kanssa jonkinlaista poeettista tietokirjaa. Hyvää kannatti odottaa, sillä teos täyttää suuretkin odotukset. Ensyklopedia on sanakirjan muotoinen kollektiivinen taideteos, joka punoo yhteen klassista sivistystä, romanttista kohtuuttomuutta ja nykyajan kärjekästä kommentointia. Se tarjoaa 484 katkelmaansa poeettiseksi ohjelmistoksi lukijan luovaan yhdistelyyn.

Poeettisissa tietokirjoissa runoudesta ei tehdä tietoa vaan tieto runollistetaan hakuteosten tapoja kaapaten. Viime vuosilta lajiin voidaan lukea Henriikka Tavin monikielisesti oivaltava Sanakirja (2010) sekä Jorge-Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja (suom. 2010).

Ensyklopedia erottuu suurisuuntaisuudellaan myös lajin suomentamattomista klassikoista: surrealistien ja Georges Bataillen piirin E-alkuisten sanojen ensyklopediakatkelma (1947) näyttää sen rinnalla sormiharjoitukselta.

Hakuteoksissa maailma jaetaan osiin ja yhdistetään uudelleen ristiviittein sekä hakusanojen aloja luokittelemalla. Poeettisissa tietokirjoissa ei kiirehditä eroon maailman jaollisuudesta. Niissä tieteelliset luokittelut pyyhitään pois ja ilmiöt hajakeskitetään Michel Foucault'n sanoin niin, että näyttäisi olevan "mahdotonta löytää niille vastaanottotilaa, määritellä niille kaikille yhteistä aluetta". Sanojen ja asioiden tutut liitot pannaan mielellään sijoiltaan aakkosjärjestyksen satunnaisuutta hyväksikäyttäen.

Ensyklopediassa hakusanojen itsenäisyys vahvistaa kokemusta maailman jaollisuudesta. Aukeama toisensa perään silmiin osuu kutsuvasti nimettyjä katkelmia; nimikkeiltään tavanomaiset yllättävät sisällöllään ja kertakäyttöistä on vähän. Kirjan selailusta ajautuu vaivatta harhailuun ja huomaamattaan on uppoutunut tekstiin. Viikilän hakusana sopii teoksen kuvaksi: "Hyvän kirjan tunnistaa siitä, ettei sitä ehdi lukea loppuun sen synnyttämiltä velvollisuuksilta".

Ensyklopedia on olennaisesti kollektiivinen taideteos, kolmikon yhteispeliä. Silti lienee paikallaan muutama sana tekijöiden ansioista erikseen.

Nuopponen kääntää varmatyylisesti klassisia ja moderneja ensyklopedisteja alkaen bysanttilaisesta Sudasta (900-l.) ja Aelianuksesta (n. 170-235), joka esitti "mielikuvituksen tuotteita ja unenhoureita luonnontieteellisinä tosiasioina". Nuopposen maukkaassa valikoimassa yllättää muun muassa se, miten Diderot'n käsitteelliset erottelut ja Leopardin luonnekuvat virkistyvät uusissa yhteyksissään.

Nummelan ansiokkaissa pohdinnoissa poeettinen ensyklopedia on "yhdistetty päivälehti, taidemuseo, piilokamera, salakuuntelulaite sekä luonnontieteellinen näytekokoelma maailmasta"; parhaimmillaan se saa näkemään "enemmän ravintoa siinä mikä hetkeä ennen tuntui vähäiseltä ja yhteen käsitteeseen tyhjentyneeltä".

Kirjan valloittavimpia jatkumoita on Nummelan evoluutiopoeettinen näky sein elonkehästä "muinaismeressä, joka tiesi liikaa".

Viikilä kääntelee taidolla mittakaavoja ja näkökulmia teksteissä, jotka näyttävät kaukaa katsottuna proosarunoilta ja mietelmiltä: "Pelkistetty telkkä Rehevöitetyssä lammessa. Tyylitellyssä maalauksessa. Evakuoidussa kaupungissa. Komeron viileässä ahtaudessa. Poisajatellussa velvollisuudessa. Keskitetyn aforismin ylijäämässä."

Viikilä erottuu nykykulttuuria kommentoivalla kärjekkäällä ja epäkorrektilla huumorilla. Tässä seurassa hänen otteensa tuntuu tosin paikoin karkealta, eikä miesten kesken määrittyvälle hauskalle ja maskuliiniselle katseelle löydy vakavia haastajia.

Jaollisuuden juhlinnan vastapainoksi Ensyklopedia luo tuntua tieteelle tuntemattomasta ykseydestä tilassa, jossa "kaikki on monin tavoin sekoittunutta". Lukijalle tuntu syntyy havaintoina konkreettisista vastaavuuksista ja samanhahmoisuudesta katkelmien välillä, oli niiden ilmeisenä aiheena sitten luonto, ihminen, taide tai tekniikka.

Borgesilla ensyklopedia salaperäisestä Tlönistä syrjäyttää ihmiskunnan kiinnostuksen omaa planeettaansa kohtaan. Ensyklopedian voi kääntäen lukea innostavan Telluksen mielikuvitukselliseen jälleenrakentamiseen. Tekijät eivät tosin anna ykseytensä epätilalle yhtä paikannimeä.

Ensyklopediataiteessa ristiviitteet kytkevät katkelmat kehiksi näkymättömien keskusten ympärille. Ensyklopediassa viitteistö on luonnosmaista, se antaa mallin katkelmien uutta luovalle montaasille ja merkitsee ilmeisiä yhteyksiä valikoiden.

Tällä on hintansa. Kun hakusanan nimikkeen ja sisällön välillä on jännite, jo lukemaansa ei välttämättä löydä uudelleen vaivatta. Hukkasin esimerkiksi hakusanan jumalten näkymättömyydestä päiväkausiksi, koska en muistanut sen nimeä, eikä temaattisesti lähelle tulevien katkelmien viitteistä ollut apua.

Koin viitteiden luonnosmaisuuden kuitenkin hyvällä tavalla haastavaksi. Kirjan eetokseen sopii, että sen lukemiseen on kehitettävä omaa instrumenttia.

Romantikko Novaliksesta lähtien on toisteltu sitä, että tämänkaltaiset teokset ovat välttämättä kompromisseja. Ensyklopediassa tuodaan monin tavoin esille, että teos on muutakin kuin tämä kirja. Saamme lukea koko tekstin koostuvan muinaisen kadonneen käsikirjoituksen haamuviitteistä; tekijät lisäävät joukkoon omansa alkaen kiitoksista Avokyyhkylle, lattiaheroiinille, ja Sudan mukana tulee vielä herkullisia viitteitä antiikin tuntemattomiin kirjailijoihin, kuten Erinnaan, jonka "rivejä pidettiin Homeroksen veroisina".

Kompromissi tai ei, kustantaja Poesian kunniaksi voidaan todeta, että kirja on hieno, huolellista työtä, miellyttävä lukea ja kätevä käyttää.

On ymmärrettävää, että kirjakaupat, kirjastot ja palkintolautakunnat ovat pulassa pannessaan Ensyklopedia a paikalleen. Paras ratkaisu on sijoittaa se kaikkiin mieleen tuleviin kategorioihin, jos uusiin ei ole rahkeita.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi