Arjen nyrjäyttäjä
Kaupunkitaiteilija Meiju Niskala haluaa kaivaa hyvyyden esiin ihmisistä.
Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.
"Olen ammattini puolesta kiinnostunut historiasta. Arkeologina kaivan ihmisten roskia: esineitä, joita he ovat jättäneet jälkeensä tai unohtaneet.
Eri aikakausissa on aina jotain hienoa. En silti voisi asua 1980-luvun talossa, sillä minua ällöttää lapsuusaikani rakennustyyli.
Joitain vuosia sitten etsimme avopuolisoni Berndt Ekroosin kanssa vanhaa taloa, jota voisimme kunnostaa.
Isotädin mies oli tullut vanhaksi ja myi meille vuonna 1951 rakennetun rintamamiestalonsa Mustion ruukkialueelta.
Kallion päällä sijaitseva rakennus oli toiminut kesäpaikkana, ja sitä oli remontoitu viimeksi kolmisenkymmentä vuotta aiemmin.
Ryhdyimme heti toimeen ja aloitimme kunnostamisen olohuoneen pinnoista.
Tutkimme seinien neljästä tapettikerroksesta talon historiaa. Asukkaat eivät olleet mieltyneet 1950-luvun räikeään tyyliin. He olivat valinneet 1930-luvun tyylisiä tapetteja, joiden värimaailma oli hennon vihreä ja valkoinen.
Halusimme seinistä samanhenkiset ja väriset kuin aiemmin. Asensimme niihin hengittävää puukuitulevyä, minkä jälkeen tapetoimme levyt ruotsalaisella uusvanhalla tapetilla.
Olohuoneessa olevan sympaattisen peltiuunin maalasimme tismalleen samanvärisellä valkoisella, kuin mitä se oli aiemmin ollut.
Lattiapintana talossa oli ruskeaa muovimattoa, jonka revimme pois. Taisi tulla kiire, sillä valitsimme uudeksi materiaaliksi helposti asennettavan laminaatin.
Tallustellessamme lattialla totesimme kuitenkin pian, että laminaatti on kylmä ja inhottavan kova jalan alla.
Suunnitelmissamme onkin nyt puinen lautalattia, jonka maalaamme ruskeaksi.
Huonekaluina ja esineinä meillä on enimmäkseen kaikkea vanhaa: perittyä, löydettyä ja kirpputorilta ostettua.
Pidämme tavaroista, jotka kestävät aikaa ja käyttöä. Esimerkiksi kokopuisia huonekaluja voi aina rapsuttaa ja panna uuteen uskoon.
Olen töissä museossa, jossa esineitä riittää. Kotiini en halua keräillä tavaroita, joilla ei ole tarkoitusta. Astioista lähtien kaikki on meillä käytössä, ei koristeena. Poikkeuksen tekevät dyykatut löydöt.
On hauska seikkailla metsissä. Jos löydämme hiekkamontun, sieltä saattaa paljastua aarteita. Maaseudulla ihmisillä on ollut tapana dumpata niihin tavaroitaan.
Kasalla kekottaa yleensä pari autonraatoa, sähköhella ja pulloja, mutta seasta voi löytää myös kauniisti ruostuneita vanhoja esineitä, kuten käsin taottuja saranoita, hevosenkenkiä tai minipuuhellan."
Talomme jokaisessa huoneessa on tulisija. Olohuoneessa on peltitakka, joka on teknisesti kuin pönttöuuni, mutta muodoltaan kulmikas. Varaavat takat pitävät talon talvella lämpimänä. Maalasimme takan juuri samanväriseksi kuin se oli ollut: hennon vihreäksi ja kermanvalkoiseksi. Värit toistuvat myös talon tapeteissa ja ulkolaudoituksessa.
Mummuni oli saanut maljakon lahjaksi eikä oikein pitänyt siitä. Minä kuitenkin ihastuin maljakon väreihin ja simppeliin muotoon.
Mummu pyysi minua viemään maljakon mukanani. Nyt maljakko on käytössä, ei vain koristeena.
Taloomme oli jätetty joitain huonekaluja, kun muutimme tänne. Remonttimme keskellä pidimme maalipurkkeja mustan nojatuolin istuimella. Sitten huomasin, että tuoli on liian arvokas purkinalustaksi. Sehän on designia! Yrjö Kukkapuron vuonna 1966 suunnittelema muovijalustainen nojatuoli on nyt minun mukava tv-tuolini.
Avomieheni Berndt sai lapsena joululahjaksi pehmeän paketin. Paketissa oli lampaantalja – pojan oman kesälampaan talja! Taljan taakse oli kirjoitettu 'God Jul! Trubbnos'. Trubbnos eli Tylppänenä oli Berndtin antama nimi lemmikilleen. Pölyttynyt ja kellastunut talja on kulkenut miehen mukana kaikki nämä vuodet. Se taitaa olla rakas.
Olin yksin seikkailemassa lähimetsässä ja löysin romukasan. Maitotonkan lisäksi silmääni viehätti kasassa lojuva vanha uuninluukku. Molemmat olivat mielestäni hienosti ruostuneita. Raahasin ne kotiin metsien läpi ja peltojen yli. En kehdannut kuljettaa aarteitani tietä pitkin.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi