Korkean vaaran laella on hiljaista. Tuulen huminaan ja lintujen lauluun ei sekoitu ihmisääniä. Vanha, harmaantunut hirsitalo seisoo hieman kallellaan lähes läpitunkemattoman heinikon keskellä.

Ollaan vanhalla Karsikon autiotilalla Valtimolla Pohjois-Karjalassa. Viimeksi täällä on asuttu 38 vuotta sitten.

Sisällä talossa verhot ovat yhä ikkunoissa. Tuvan pöydälle on jäänyt haalistunut, vanha aikakauslehti, jossa neuvotaan, miten tehdään hyvää pullaa. Valtavat käsinveistetyt seinähirret kertovat tarinaa menneestä.

Leena Kilpeläinen, 65, muistaa yhä, miten hän nousi vaaranrinnettä ylös vuonna 1963. Nuori nainen käveli metsäpolkua myöten naapurikylältä Karsikkoon kesäpiiaksi.

Talon jakoi kaksi poikamiestä, Vilho ja Toivo Kilpeläinen. He olivat tilan viimeiset asukkaat 16-päisestä sisarusparvesta. Muu jälkikasvu oli hajaantunut maailmalle työn tai rakkauden perässä.

Tapahtui se tavallinen tarina. Piika jäi taloon emännäksi Toivolle, nuoremmalle veljeksistä.

Elämä Karsikossa oli niukkaa, mutta toimeen tultiin lähestulkoon omavaraisesti.

Metsälaitumella laidunsivat lehmät, pihapiirissä tepastelivat kanat, oli lampaita ja porsaita. Lähilammella käytiin kalassa, ja metsistä pyydettiin riistaa.

"Pihan laidalla oli ruoka-aitta. Siellä oli suolakalaa tynnyreissä", Kilpeläinen kertoo.

Pihalla kasvoi omenoita ja puutarhamarjoja. Myös perunat, juurekset ja vilja saatiin omasta maasta.

"Meillä oli mustaa perunaa, vanhaa maatiaislajiketta."

Pienet rahatulot tienattiin metsätöillä ja myymällä maitoa meijeriin. Jopa vaatteita, kenkiä ja hevostyökaluja tehtiin itse.

Jatkuu seuraavalla sivulla

Ennen Kilpeläistä tilaa emännöi Kaija Hämysen, 62, isänäiti.

"Muistan, kuinka mummoni Anna-Liisa kutsui aina iltaisin karjaa kotiin metsälaitumelta", Hämynen kertoo.

Hänen isoäidilleen oli kova paikka, kun lapset muuttivat yksi kerrallaan erämaasta kaupunkiin – jotkut Kanadaan saakka.

"Mummo ei olisi päästänyt ketään pois", Hämynen kertoo.

Tila oli ollut suvulla jo vuodesta 1812 saakka, ja jatkajia tarvittiin.

Onneksi Leena Kilpeläinen nousi vaaralle nyssäköineen. Jo parin vuoden kuluttua pariskunnalle syntyi ensimmäinen lapsi, ja Karsikko sai taas toivoa.

Nuori emäntä ei päässyt helpolla. Leena Kilpeläisen piti herätä aamunavettaan, tehdä ruokaa, pestä pyykit, hoitaa lapset ja pitää huolta viljelyksistä.

Sähköä ei ollut. Vedet kannettiin tupaan, ja pyykit pestiin käsin tilan saunassa.

"Kun olin nuori, niin oli vielä sitä virtaa. Nyt vain ihmettelen, että miten ehdin tehdä sen kaiken", hän sanoo.

Aluksi taloon ei ollut edes tietä, vaan maidot kuljetettiin päivittäin paukkukärrillä maantien varteen.

"Tie rakennettiin 1965. Kun tulin synnytyslaitokselta, pääsin ensi kertaa autolla kotipihaan", Kilpeläinen muistelee.

Kului vielä melkein kymmenen työntäyteistä vuotta, kunnes Karsikon sukutilan tarina sai lopullisesti päätöksensä.

Sitten, vuonna 1974, taloa isännöineistä veljeksistä vanhempi kuoli.

Kun talokin olisi kaivannut remonttia, Leena ja Toivo Kilpeläinen päättivät, etteivät he lunasta tilaa itselleen. Karsikon kohtalo sinetöityi lopullisesti.

Pariskunta muutti Nurmeksen Jokikylään. Uudessa kodissa oli sähkö ja puhelin. Pikitie kulki muutaman sadan metrin päässä pihasta.

Karsikon maat myytiin 1980-luvun alussa Metsähallitukselle. Jäljelle jäi talo ja parin hehtaarin tontti.

"Aluksi me kävimme siellä siivoamassa kesäisin", Leena Kilpeläinen kertoo.

Sitten, pikkuhiljaa, talo alkoi muuttua. Ovi murrettiin auki, ja tavaroita alkoi kadota. Heinä valtasi pihamaan.

Ihmisasutuksen jäljet katoavat kuitenkin hitaasti. Vieläkään rehevä niitty ei ole kasvanut kokonaan umpeen.

Sieltä täältä erottaa edelleen keisarinkruunuja ja muita villiintyneitä koristekasveja. Marjapensaitakin on yhä jäljellä.

Monista naapuritaloista on enää savupiippu jäljellä, mutta Karsikon voisi vielä kunnostaa vaikka lomapaikaksi. Peltikatto on pelastanut 1870-luvulla veistetyn talon.

Uusia asukkaita tuskin ilmaantuu. Talon ostaminen olisi vaikeaa, sillä tontilla on peräti 29 osakasta, joista osa on kuolinpesiä.

Hiljalleen painuva talo on enää muistona menneestä ajasta, jolloin erämaassa kaikuivat karjankellot ja lapsien äänet.

Leena Kilpeläinen käy syksyisin poimimassa viinimarjat ja vadelmat talteen entiseltä kotipihaltaan vain tuulen humina seuranaan.

Myös Kaija Hämynen nousee vaaralle lähes vuosittain.

"Seison pihalla, muistelen mummoa ja huhuilen vanhoja karjankutsuhuutoja hiljaisuuteen."