Inkoolaiset ruisolkipaalit saapuivat Jollakseen omakotitalon työmaalle syksyllä 2000. Kantava puurunko oli jo pystyssä. Se oli rakennettu osittain läheltä rakennuspaikkaa kaadetuista puista.

Paalivuori kasattiin talon keskelle vesikatteen alle suojaan. Sitten alettiin latoa seinää paaleista.

"Oljesta tuli hieno tuoksu. Ja valmis olkinen seinä oli mielettömän kaunis. Oli sääli peittää olkiseinän hohde savirappauksella", muistelee kuvataideopettaja Klaus Salomaa.

Innostus olkirakentamiseen syttyi, kun Salomaa seurasi olkiateljeen valmistumista Snellman-korkeakoululle. Perheen oma koti oli samalla jo suunnitteilla Jollakseen, Klausin lapsuusmaisemaan.

"Klaus alkoi puhua, miten oikeutuksen talon rakentamiseen saa luonnonmukaisten ainesten käytöstä. Ja että talo pitää rakentaa vähintään sata vuotta kestäväksi", Irmeli Salomaa muistelee.

Koti suunniteltiin yhdessä arkkitehti Maarit Holttisen kanssa.

Luonnonmukaisuus näkyy oljen ja saven lisäksi myös muiden materiaalien valinnassa. Rakennuspaikalta kaadettu vaahtera jatkaa elämäänsä kodin ikkunalautoina.

Ala- ja yläpohja on eristetty paksulla pellavamatolla.

Seinät maalattiin kalkkipohjaisella silikaattimaalilla, ja osa puupinnoista jätettiin käsittelemättä. Kierrätetyt ovet ovat kotoisin perheen vanhalta mökiltä ja eri paikoista lähiseudulta.

Koko talolle kertyi hintaa enemmän kuin mitä samankokoinen valmistalopaketti olisi maksanut. Hintalapussa eivät niinkään paina materiaalit, vaan käsityön määrä.

Luonnollisten rakennusaineiden lisäksi talolla on myös oma luonnollinen rytminsä; pulssi, jonka syke muodostuu avarien ja kapeiden tilojen vaihtelusta.

Valo soljuu sisään isoista ikkunoista. Olohuone jatkuu talon keskellä pyöreäksi sopeksi, jonka hämärässä voi rauhoittua.

Salomaan kodin esikuvana oli Muumitalon monimuotoisuus, ja toisaalta Hvitträsk, kolmen arkkitehdin 1900-luvun vaihteessa hirsistä ja luonnonkivistä rakennuttama huvila.

Lopputuloksena syntyi erilaisista tiloista, nurkista ja parvista koostuva Muminträsk, johon mahtuvat myös Klaus-isännän ja eurytmiaa opettavan Irmeli-emännän työhuoneet. Neliöitä on 220.

"Halusimme tehdä talon, johon myös teini-ikäiset lapsemme pystyivät kutsumaan kavereitaan ja elämään omat Ollin oppivuotensa", Irmeli Salomaa muistelee.

Salomaat ovat asuneet talossaan runsaat kymmenen vuotta.

Jos olkirakentamisen pioneerit ryhtyisivät urakkaansa tänä päivänä, he tekisivät muutamia asioita toisin.

Ainakin ikkunat voisi asentaa lähemmäksi puoli metriä paksujen seinien ulkopintaa, jolloin ikkunalaudoista saisi todella leveät. Toisaalta talo suunniteltaisiin olkipaalien mitoituksen mukaan niin, ettei paaleja tarvitse leikata. Talo olisi myös paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Ainut isompi ongelma on tullut vastaan parina runsaslumisena talvena, jolloin kattoikkuna pääsi vuotamaan sisälle. Toisaalta sekään ei ollut katastrofi.

"Huokoiset materiaalit kuivuvat kastumisen jälkeen. Seinän kosteutta seurattiin antureilla, ja kaikki meni hyvin", Klaus Salomaa kertoo.

Tämä oli ajatus myös alun perin. Kun oman kodin rakenne on riittävän yksinkertainen, sen kuntoa pystyy seuraamaan ja sitä voi korjata ominkin voimin. Kokonaisuus pysyy hallussa.