Jumalaisessa näytelmässä Dante kulkee Helvetin ja kiirastulen kautta taivaaseen. Laskeutuessaan yhä syvemmälle Helvettiin, hän kohtaa toinen toistaan paatuneempia syntisiä ja näkee heidän julmat rangaistuksensa. Alimman Helvetin 8. piirin 6. kuilussa ovat tekopyhät. He kulkevat kapeaa polkua pitkin yllään kaapu, joka on kultaa ulkoa, mutta lyijyä sisältä. Kaapu on niin raskas, että he ovat joka hetki luhistua sen painon alle.

Minun ymmärtääkseni Dante koettaa tällä katkelmalla sanoa, että jos teeskentelemme olevamme jotakin muuta kuin olemme, elämämme voi näyttää ulospäin hyvältä, mutta se on raskas kantaa sisältä. Miksihän? Emmekö me teeskentele olevamme parempia kuin olemme nimenomaisesti siksi, että ajattelemme sen tekevän elämästämme jollain tavalla keveämpää ja hieman helpompaa?

Me ihmiset olemme aikamoisia valehtelijoita. Me valehtelemme päivittäin. Seuraavat tiedot ovat Pamela Meyerin kirjasta Liespotting, ja siinä väitetään, että keskivertoihminen saa kuulla yli kymmenen valhetta päivässä.

Eräässä tutkimuksessa, jossa kaksi muukalaista esittäytyi toisilleen, he kertoivat toisilleen keskimäärin kolme valhetta ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä. Avioliitossa elävät valehtelevat puolisolleen joka kymmenes kerta ollessaan tekemisissä keskenään – naimattomat valehtelevat vielä useammin. Miehet valehtelevat eniten itsestään. Naiset valehtelevat enemmän suojellakseen toisia ihmisiä.

Eikä valehteleminen rajoitu ihmisiin. Myös gorillanaaras Koko, jolle tutkijat ovat opettaneet viittomakieltä, on tiettävästi taipuvainen valehtelemaan. Esimerkiksi kerran kun Koko oli repinyt lavuaarin irti seinästä, se viittoi hoitajille, että "en se minä ollut, vaan tuo kissanpentu".

Olen täysin tietoinen näkemyksistä, joiden mukaan pienet valkoiset valheet eivät haittaa mitään. Ne helpottavat sosiaalista kanssakäymistä ja estävät meitä loukkaamasta lähimmäisiämme Mutta tutkimukset myös osoittavat, että suurin osa asioista, joista me valehtelemme, koskevat ristiriitaa todellisen ja kuvitellun minämme välillä.

Meillä kaikilla on käsitys siitä, mitä me haluaisimme olla: komeampia, kauniimpia, rikkaampia, fiksumpia, halutumpia, ihaillumpia ja menestyvämpiä. Ja me kaikki tiedämme – jos myönnämme – miten kauas me todellisuudessa jäämme näistä ihanteista.

Erotus ihanneminän ja todellisen minän välillä on nimeltään häpeä, ja tuon häpeän me koetamme selittää pois teeskentelemällä ja valehtelemalla – jopa itsellemme. Ovatko nämä pieniä valkoisia valheita? Eivätkö ne todella haittaa? Eikö tämä teeskentely ja silottelu ole juuri sitä, mistä Dante koettaa meitä varoittaa.

Haluaisinkin nyt kääntää kysymyksen toisinpäin, ja sanoa jotakin asian vastapoolista, eli rehellisyydestä. Kaiken edellä mainitun jälkeen voi kuulostaa nurinkuriselta väittää, että rehellisyys on todellinen luontomme.

Mutta se todella on. Tämä näkyy esimerkiksi tutkimuksissa, joissa on verrattu ihmisten aivoja silloin, kun he puhuvat totta ja silloin kun he valehtelevat. Kun ihmiset puhuvat totta, se tulee heiltä aivan luonnostaan. Heidän ei tarvitse yrittää mitään; sen kun nojautuvat taaksepäin, avaavat suunsa ja sanovat niin kuin asia on. Totuuden puhuminen on rentoa hommaa. Niin rentoa, että totuuden sanomisen jälkeen on rento ja helpottunut olo.

Sen sijaan kun ihmiset valehtelevat, kaikki aivojen kontrollit ovat päällä. Valehteleminen vaatii pinnistelyä, tahdonvoimaa, yrittämistä, manipulointia. Se vaatii varmistuksia, jotta ei jäisi valheesta kiinni, ja uusia valheita, jotka peittävät vanhojen valheiden jälkiä. Mitä syvemmälle valheiden ja teeskentelyn maailmaan uppoamme, sitä enemmän energiaa näiden kontrollien ylläpitäminen vie.

Dante ymmärsi tämän. Valehtelijat ja teeskentelijät saavat rangaistuksensa jo tässä maailmassa. Heille jokainen uusi päivä on edellistä raskaampi.

"Totuus on tekevä teidät vapaaksi", sanotaan Raamatussa, ja se on totta, koska totuus ja rehellisyys vapauttavat teeskentelyn taakasta. Oivalsin tämän aivan uudella tavalla hiljattain, kun törmäsin mitä viehättävimpään psykoloogiseen tutkimukseen. Siinä neuropsykologi David Weeks tapasi ja haastatteli satoja eksentrikkoja Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Ja mitä sakkia he olivatkaan: hulluja keksijöitä, omalaatuisia keräilijöitä ja muuten vain kylähulluja, jotka kävelivät takaperin puolen maapallon halki, asuivat luolissa ja pukeutuivat vain pyjamaan tai munkinkaapuun.

Monet heistä olivat aina tunteneet itsensä erilaiseksi, mutta jossain vaiheessa elämäänsä he olivat joutuneet tekemään ratkaisun: Olla rehellisiä sisäiselle äänelleen ja visiolleen ja seurata sitä riippumatta siitä mitä muut heistä ajattelevat.

Tuo ratkaisu ei varmasti ole ollut helppo, mutta uskokaa pois, se on maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin. Weeks kirjoittaa teoksessaan Eccentrics, ettei ole koskaan tavannut niin onnellisia ihmisiä. He ovat tasapainossa itsensä ja maailmansa kanssa; aina motivoituneita tutkimaan, yrittämään ja kokeilemaan; ja yksinkertaisesti liian uteliaita ja kaikesta kiinnostuneita jäädäkseen surkuttelemaan vastoinkäymisiään.

Eikä siinä kaikki. Eksentrikot elävät pidempään ja ovat keskimäärin terveempiä kuin aikalaisensa. Weeksin mukaan tämä johtuu siitä, että yhdenmukaisuuden vaatimuksen stressi ei koske heitä. Koska heidän ei tarvitse teeskennellä mitään, heillä riittää energiaa niin omituisiin harrastuksiin kuin terveyden ylläpitämiseen.

En tarkoita tällä sanoa, että meidän kaikkien pitäisi ryhtyä kylähulluiksi, mutta en kyllä panisi vastaankaan. Saisimme varmasti viikossa aikaan enemmän uusia ajatuksia talouskriisin ja maapallon energiaongelmien ratkaisemiseksi kuin viranomaiset saavat aikaan vuodessa. Kaikki vain siksi, että lakkasimme esittämästä ja päätimme olla rehellisiä itsellemme.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.