Olen muuttanut liian monta kertaa. Joka kerta olen kiroillut pakatessani laatikoita toisensa jälkeen täyteen levyjä, kirjoja, sarjakuvia ja dvd-levyjä.

Mediaa. Täytän asuntoni hyllyillä, jotka täytän medialla.

Viikko sitten muutin taas kerran ja päätin että nyt saa riittää. Pakkasin sadat cd-levyni laatikoihin ja vein ne kellariin. Kun kevät koittaa, myyn ne kirpputorilla. En tarvitse levyjä, koska kuuntelen musiikkini Spotify-verkkopalvelusta.

Päätin myös ostaa suomalaisen operaattorin tarjoaman tv-palvelun, josta voin vuokrata elokuvia suoraan verkossa. Ei enää dvd-levyjä eikä videovuokraamoja.

Kirjoja luen pääasiassa englanniksi ja ne voin kaikki ostaa digitaalisesti. Odotan suomalaisten kustantajien toimivaa e-kirjakauppaa.

Mediani ei siis enää tarvitse hyllyjä, vaan nopean nettiyhteyden. Veikkaan, että kymmenen vuoden päästä kirjahyllykauppiaat ovat kaikki konkurssissa ja suomalainen sisustaminen näyttää erilaiselta.

Kenelle rahamme sitten menevät, jos emme osta enää levyjä? Se on monimutkainen kysymys. Harva kai tietää, että maksamme levyjen ja elokuvien hintojen lisäksi tekijöille niin sanottua kasettimaksua.

1980-luvulla perustetun kasettimaksun idea on, että koska voimme kopioida musiikkia kasetille, disketille tai kovalevylle – väline on vaihtunut vuosikymmenen mukaan – maksamme näistä välineistä pikkuisen enemmän. Hinta on laskettu korvaukseksi menetyksestä, jonka tekijänoikeuden haltijat joutuvat kärsimään, koska heidän tuotteitaan kopioidaan, eikä osteta kaupasta. Korvaus on jaettu sekä henkilökohtaisesti että alan järjestöjen kautta.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki sanoi hiljattain, että kasettikorvaus pitäisi laajentaa myös älypuhelimiin ja tietokoneisiin. Tätä on yritetty ajaa läpi ennenkin. Tavallaan ajatuksen ymmärtää. Musiikkia kulutetaan yhä enemmän puhelimien ja tietokoneiden kautta. Siitä todistaa sekin, että kasettikorvausten määrä on pudonnut viime vuosina puoleen huippuvuosista.

Mutta hyvitysmaksu ei oikein vastaa sitä maailmaa, jossa minä en enää omista levyjä. Spotifyn tapaisissa palveluissa musiikki kulkee puhelimeni läpi kaiuttimiin. Tv-palvelussa videot kulkevat digiboksin läpi televisioon. Maksan näistä palveluista kuukausimaksua, mutta en missään vaiheessa omista kopiota kappaleesta tai elokuvasta. Tällaiset palvelut ovat median kuluttamisen tulevaisuus meille kaikille.

Jos kasettikorvausta ei tässä uudessa maailmassa oteta mistään, tekijänoikeusala menettää miljoonia euroja. Kännyköiden kohdalla esitetty korvaus olisi muutaman euron, tietokoneista enimmillään 15 euroa ja isoimmista tallentavista digibokseista 36 euroa. Summat eivät ole valtavia, mutta digiboksin kohdalla jo tuntuvia.

Teknologia-aktiivit ovat raivostuneet Arhinmäen ehdotuksesta. Heidän mielestään koko maksu on epäreilu. Kaikkien pitäisi maksaa lisää siksi, että kopioiminen laitteilla on mahdollista, vaikka sitä ei itse tekisi.

Digitaalisen kulttuurin vapautta ajava EFFI meni hankkeen vastustamisessa niin pitkälle, että se osti Helsinkiin valtavan ulkomainoksen, jossa luki "Arhinmäki haluaa, että puhelimen ja tietokoneen ostajan pitää maksaa Teosto-veroa!"

Olen samaa mieltä siitä, että pelkästä kopioimisen mahdollisuudesta ei nykymaailmassa voi enää laskuttaa.

Mutta jos korvaussummat pidetään maltillisina, olisiko muka kohtuutonta maksaa muutama euro kännykän ostohinnassa siitä, että sen kautta voi hoitaa kaiken musiikin kuuntelun? Sellaista maksua vastaan protestoiminen tuntuu lähinnä kiukuttelulta.

Itse olen valmis maksamaan ihan mielelläni, jos se tarkoittaa, että voin jättää jäähyväiset levyille ja kirjahyllyille. Muuttoporukkakin olisi ensi kerralla tyytyväinen.

Kirjoittaja on sosiaalisen ja digitaalisen median tuottaja Helsingin Sanomissa.

facebook.com/jussiahlrothHS

twitter.com/jussiahlroth