Koko 2000-luvun suomalaista lastenkasvatuskeskustelua ovat hallinneet äänekkäät fundamentalistivanhemmat.

Viime viikkoina he ovat melunneet imetys- ja päivähoitoasioista; vastustaneet professori Erkki Savilahden näkemyksiä äidinmaidonkorvikkeen ja rintamaidon vähäisistä merkityseroista sekä kannattaneet tutkija Erja Rusasen päiväkotivastaisia kommentteja.

Fundamentalistiäiti tai -isä on oikeaoppisen kasvatuksen pörheä kukko, jonka kiekumista kukaan lapsensa kanssa yöheräillyt, tavallinen ihminen ei viitsisi kuunnella.

Se on kuitenkin turha toivo, sillä niin väritöntä ja pientä kasvatusasiaa käsittelevää jutunmurusta ei olekaan, etteikö heidän terävä dogminokkansa sitä löytäisi.

Fundamentalistivanhemmuuden tärkeimmät opinkappaleet ovat mahdollisimman pitkä imetys, kaikkien perheenjäsenten nukkuminen samassa sängyssä, lapsen kuljettaminen kantoliinassa sekä kotihoito.

Oppikirjavanhemmuudessa perhe ei ole yhteisö, vaan lapsen ympärille perustettu karuselli, jota äiti päätoimisesti pyörittää, mutta jossa isälläkin on ihan tärkeä sirkushevosen rooli.

Radikaalivanhemmilla on keskuudessaan painotuseroja – jotkut saattavat jopa työnnellä pumpernikkeleitään monikansallisissa myrkkyvaunuissa, jotka aiheuttavat lonkkavikoja ja erossaoloa äidin rintamukselta – mutta ensisijaisesti tärkeintä on erottautuminen vetelästä normivanhemmuudesta.

Äärivanhempi ei nimittäin pelkästään ole isä tai äiti, hän myös harrastaa vanhemmuutta, ja tekisi sitä mieluusti myös työkseen, jos yhteiskunta älyäisi maksaa hänelle siitä kunnon korvauksen.

Ääriäiti ja -isä ovat usein akateemisesti koulutettuja ja kielitaitoisia, joten he osaavat etsiä Google Scholarista hienonkuuloisia, ulkomaisia tutkimuksia, joiden mukaan heidän menetelmillään lapsista kasvaa Mensan testeissä menestyviä kukkaisihmisiä, kun taas tavallisten vanhempien pinnasänkylapsista tulee todennäköisesti matalaotsaisia, läskejä sarjamurhaajia.

Ja tästä on ihan turha alkaa kiistellä, aiheesta on useita kansainvälisiä tutkimustuloksia.

Dogmivanhempi on taitava taktikko, joka ajaa perusvanhemman helposti puolustusasemiin ja jolla on hiottu, viisasteleva vastaväite kaikkeen:

Imetys oli vaikeaa, se ei onnistunut. "Yhteiskunta ei tue imettäjiä tarpeeksi."

Työssäkäyvä vanhempi tarvitsee unta, siksi lapsi on omassa sängyssään. "Isä voi nukkua eri huoneessa kuin äiti ja vauva."

Lapsi on päiväkodissa, koska asuntolainaa täytyy maksaa. "Monilla on rahasta tiukkaa, se on arvovalinta."

Äärivanhemmuus näyttää äkkivilkaisulta siltä, että siinäpä on lapsen ehdoilla meneminen viritetty huippuunsa.

Tarkemmin katsottuna perheaurinkokunnan keskellä pyörii erinomaisessa loistossaan oppiensa kanssa isä tai äiti itse.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.