Etelä-Aasiasta kotoisin oleva, pitkään Suomessa asunut mies matkusti kesällä 2010 vaimonsa kanssa pariskunnan vanhaan kotimaahan: Hän jätti vaimonsa maahan ilman rahaa ja passia. Yhteiset, Suomessa syntyneet lapset mies otti mukaansa Suomeen.

Huonosti suomea puhuva vaimo sai puhelimitse yhteyden suomalaisiin naapureihinsa. Nämä päättivät auttaa naisen takaisin Suomeen lastensa luokse. Seurasi koko syksyn kestänyt piinaava prosessi, jossa oli lukuisia käänteitä. Suomen viranomaisista ei ollut tapauksessa apua, sillä nainen ei ollut Suomen kansalainen, vaikka hänen lapsensa olivat. Kolmen naapurin avuksi päätyi joukko opiskelijatulkkeja, työkavereita ja tuttavia.

Maahanmuuttajanaisten turvakoti Monan toiminnanjohtaja Ljudmila Kettunen Monika-naisista kertoo, että he saavat varsin paljon yhteydenottoja ihmisiltä, jotka haluavat auttaa naapuriaan tai tuttavaansa.

"Usein ihminen itse ei kykene eikä osaa pyytää apua eikä tunnista avun tarvettaan."

Järjestö ei voi auttaa ihmistä, joka ei halua apua, mutta Kettusen mukaan usein on tapahtunut niin, että avun tarvitsija ja hänelle apua pyytänyt tulevat lopulta yhdessä tapaamaan Monika-naisia.

Ljudmila Kettusen mukaan monien maahanmuuttajanaisten ongelma on, että heillä ei ole minkäänlaisia omia verkostoja. Puoliso on ehkä tullut Suomeen paljon aiemmin, ja naisen lähipiiri koostuu vain miehen sukulaisista ja ystävistä. Monika-naisten avun piiriin naiset päätyvät vasta poliisin tai päiväkodin tekemien ilmoitusten perusteella.

Tosin Kettunen valittaa, että päiväkodeissakin asioihin olisi syytä puuttua nykyistä herkemmin.

"Ihmiset eivät uskalla nykyään puuttua toisen yksityisyyteen. Oikeutta yksityisyyteen ehkä liioitellaan. Tosin syrjäseuduilla autetaan ja puututaan yhä."

Ljudmila Kettunen kehottaa kiinnittämään huomiota siihen, jos samassa talossa asuu maahanmuuttajanainen, joka ei puhu kenellekään eikä käy missään.

"Häneltä voi ihan yksinkertaisesti kysyä, mitä sinulle kuuluu."

Koko juttu lauantaina ilmestyvässä tammikuun Kuukausiliitteessä.