On tapahtunut jotakin ihmeellistä. New York, läntisen maailman rikosten, murhien ja paheiden pääkaupunki, on muuttunut turvalliseksi. Rikosten määrä on laskenut niin alhaiselle tasolle, ettei sellaista ole pidetty edes mahdollisena New Yorkin kokoluokan kaupungissa.

Kaikki aikaansa seuraavat muistavat varmasti New Yorkin poliisilaitoksen 1990-luvulla aloittaman nollatoleranssikäytännön, ja sitä melko nopeasti seuranneen rikollisuuden vähenemisen. Tutkijat eivät kuitenkaan ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, johtuiko rikosten väheneminen nollatoleranssista. Rikollisuus nimittäin väheni mystisesti samaan aikaan kaikkialla Yhdysvalloissa, vaikka muualla maassa ei harjoitettu nollatoleranssipolitiikkaa.

New Yorkin tekee ainutlaatuiseksi se, että toisin kuin muualla Yhdysvalloissa, rikollisuuden väheneminen on jatkunut, ja jatkuu edelleen. Yli 80 prosentin lasku murhissa, ryöstöissä ja murtovarkauksissa on niin selittämätön, että kriminologit vain levittelevät käsiään. Luvut perustuvat toki poliisien tilastoihin, ja poliiseja on syytetty tilastojen kaunistelemisesta. Mutta tilastot saavat tukea terveysviranomaisilta, jotka vahvistavat selvän laskun väkivaltarikoksissa, ja vakuutusyhtiöiltä, joiden mukaan autovarkaudet ovat vähentyneet dramaattisesti.

Miksi rikollisuus New Yorkissa on vähentynyt, on kysymys, jota pohditaan varmasti vielä pitkään. Joitakin vihjeitä kuitenkin jo on. Ensinnäkin, New York on panostanut valtavasti poliiseihin ja poliisien näkyvyyteen kadulla. 1990-luvun alussa New Yorkin poliisilaitos sai 7000 uutta poliisia. Yhteys rikollisuuden laskuun ei kuitenkaan ole suoraviivainen. 2000-luvulla miesvahvuudesta on poistunut noin 4000 poliisia, mutta rikollisuus laskee edelleen.

Toinen esiin noussut seikka on poliisin analysointikeskus, CompStat. Täällä analysoidaan jatkuvasti dataa vakavista rikoksista ja niiden alueellisesta keskittymisestä. Tämän tiedon pohjalta poliisit lisäävät partiointia ja näkyvyyttä näissä hot spot-pisteissä. Kolmas tekijä on poliisin aktiivinen valvonta, jossa ihmisiä –etenkin mustia ja latinotaustaisia nuoria miehiä – pysäytetään, tarkastetaan ja jututetaan kadulla ilman syytä. En ota kantaa siihen, onko tämä hyvä strategia, ja vähemmistöt ovat perustellusti katkeria siitä, että tällainen kohtelu lankeaa nimenomaisesti heidän osakseen. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että vankilan ja väkivaltaisen kuoleman riski on pudonnut eniten juuri näillä nuorilla miehillä. Pikällä aikavälillä he siis näyttävät hyötyvän poliisin strategiasta.

Nyt tulee kuitenkin se varsinainen pihvi, jossa riittää ajateltavaa niin kaltaisilleni punavihreille pehmoilijoille kuin kovemman linjan edustajille. Nimittäin mitä tahansa teorioita tai mielipiteitä oletkaan lukenut siitä, miten rikollisuus voitetaan, ne kaikki New York on osoittanut vääräksi. Köyhyys, tuloerot ja väestön alueellinen segregoituminen ovat New Yorkissa kaikki ennallaan. Työttömyys ei ole ainakaan parantunut 1990-luvun tilanteesta, huumeidenkäyttäjiä on yhtä paljon kuin ennenkin eikä koulutus tarjoa köyhille yhtään sen nopeampaa reittiä sosiaalisia askelmia ylöspäin kuin aikaisemminkaan. Rikollisuuden kitkemiseen ei siis tarvittukaan näiden epäkohtien poistamista.

Toisaalta rikollisuuden väheneminen New Yorkissa ei ole tarkoittanut täpötäyteen sullottuja vankiloita. Vuonna 2008 New Yorkissa tuomittujen vankien määrä oli 28 prosenttia pienempi kuin 1990-luvun alussa, ja pelkästään tästä syntyneet säästöt ovat riittäneet kattamaan poliisivoimiin tehdyt lisäykset. Koska rikolliset eivät päädy vankiloihin eikä rikosten väheneminen yhdellä alueella ole johtanut rikosten lisääntymiseen toisilla alueilla, jäljelle jää vain yksi johtopäätös: Ihmiset, jotka ennen olisivat tehneet rikoksia, ovat parantaneet tapansa.

En sano, että New Yorkin tien pitäisi olla meidän tiemme, mutta siihen sisältyy tärkeitä opetuksia. New York viimeistään osoittaa, että rikollisuus ei johdu geeneistä, ei onnettomasta lapsuudesta, ei sosiaalisesta asemasta eikä se ole minkään väestönosan tai yksittäisen ihmisen ominaisuus. Rikollisuuden hätkähdyttävä lasku New Yorkissa viittaa siihen, että rikollisuus on jotakin, johon voidaan vaikuttaa paljon helpommin kuin sisäsyntyisiin ominaisuuksiin tai ehdollistuneisiin käyttäytymismalleihin. Siksi haluan ehdottaa, että rikollisuus johtuu pääasiassa ajatuksista. Ajatuksista, joita rikolliset hautovat päässään; johtopäätöksistä, joihin he tulevat elämässään; asenteista, joita heillä on yhteiskuntaa ja kanssaihmisiään kohtaan; valheista, joita he kertovat itselleen oikeuttaakseen tekonsa; ja älyllisestä epärehellisyydestä, jolla he koettavat sysätä vastuun teoistaan geeneille, poissaolevalle isälle, impulsiiviselle ja helposti johdateltavalle luonteelle tai "oikosululle" aivoissa.

Jos haluamme vaikuttaa rikollisiin, meidän on kiinnitettävä enemmän huomiota siihen, mitä ja miten rikolliset ajattelevat. Ja ajatukset, ne ovat muutettavissa.

Koska kukaan ei tällä hetkellä osaa varmasti sanoa, miksi New York on onnistunut siinä missä moni muu ei, uskallan ehdottaa keskustelun pohjaksi omaa teoriaani. Törmäsin New Yorkin tilanteeseen nimittäin samoihin aikoihin, kun kirjoitin edellistä kolumniani, "Hyvästi valehtelijoiden klubi", ja kävin läpi psykologisia tutkimuksia rehellisyydestä. Näissä tutkimuksissa vapaaehtoiset laitetaan tekemään erilaisia testejä, joissa on mahdollista tehdä vilppiä tutkijoiden muka sitä huomaamatta. Tutkimusten tulokset ovat toistuvasti samat: Jos ihmisille annetaan mahdollisuus tehdä vilppiä, he myös tekevät sitä, etenkin jos he voivat voittaa jotakin.

Tutkijat ovat vuosien varrella nähneet paljon päänvaivaa koettaessaan miettiä, miten ihmisten taipumusta vilppiin voitaisiin vähentää. Monista yrityksistä huolimatta vain yksi asia on toiminut: Ihmisiä on muistutettava omasta itsestään. Jos huoneessa on peili, josta koehenkilö näkee itsensä tai koehenkilöt kirjoittavat ensin kuvauksen omasta itsestään, halukkuus vilppiin laskee välittömästi. Me kaikkihan olemme hyviä tyyppejä; rehellisiä ja luotettavia yhteiskunnan jäseniä. Me tulemme siitä vain paremmin tietoiseksi, jos näemme itsemme kuten muut näkevät meidät. Siksi ehdotan, että New Yorkin poliisit toimivat ihmisille eräänlaisina peileinä. He muistuttivat ihmisille, keitä he oikeasti olivat ja minkälaisia he eivät ainakaan ole. Ehkä he saivat heidät ajattelemaan.

Lopuksi haluan sanoa henkilökohtaisena mielipiteenäni, että köyhyyden poistaminen ja räikeiden tuloerojen vastustaminen ovat tärkeitä tavoitteita. Jos voimme korjata yhteiskunnallisia epäkohtia ja parantaa ihmisten elämänlaatua, kaikki hyötyvät. Mutta jos katsotaan putken vastakkaisesta päästä, yhteiskunnallisten epäkohtienkaan parantaminen ei auta, jos mielenmaisema rikollisten pään sisällä ei muutu. Jos ihmiset uskottelevat itselleen, että he ovat itse asiassa oikeutettuja rikolliseen tekoonsa ja vika on aina uhrissa tai surkeissa olosuhteissa, pahat teot jatkuvat. Meidän on saatava heidät näkemään itsensä ja oman ajattelunsa virheet.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Lähteet New Yorkin tilanteesta kiinnostuneille: Franklin E. Zimring: The City That Became Safe: New York's Lessons for Urban Crime and it's Control. Oxford University Press. 2011.