Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia.

Ilmiö näkyy myös tulonmuodostuksen keskimääräisessä vuosikasvussa.

Suomalaisten käteen jäävät tulot nousivat keskimäärin 2,4 prosenttia vuodessa. Ylimmällä prosentilla nousuprosentti oli 12,3.

Vielä rajumpaa on rikkaimman promillen eli viidentuhannen hyvätuloisimman käytettävissä olevien tulojen vuotuinen keskimääräinen kasvuvauhti: se oli vuosina 1990–2007 keskimäärin 34 prosenttia vuodessa.

Tämä kasvurykäys johtuu asiantuntijoiden mukaan kahdesta seikasta.

Ensinnäkin siitä, että Suomessa lievennettiin vuonna 1993 osinkotulojen verotusta.

Toinen, vähemmän merkittävä seikka on se, että erilaiset kannustinjärjestelmät alkoivat 1990-luvulla lihottaa yritysjohtajien palkkapusseja.

Erityisesti Nokian optiot vuosituhannen vaihteessa ja ylimpien johtajien isot palkat näkyvät tuloeroissa.

Tuloeroja tutkineen Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professorin Matti Tuomalan mukaan optiotulojen merkitystä usein liioitellaan. Niistä kohutaan, koska ne näkyvät verokalentereissa.

Sen sijaan osinko- ja pääomatuloista näkyy verotiedoissa vain osa.

Tuomalan selvitysten mukaan rikkaimman prosentin tuloista alle 15 prosenttia oli pääomatuloja ennen vuotta 1990.

Kun Suomi siirtyi ensin yhtiöveron hyvitysjärjestelmään ja 1993 pääomatulojen ja ansiotulojen eriytettyyn verotukseen, rikkaimman prosentin tuloista yli 60 prosenttia muodostui palkkatuloihin verrattuna matalammin verotetuista pääomatuloista.

Rikkaimman promillen eli Suomen 5 000 rikkaimman tuloista pääomatulot muodostavat jo 70–90 prosenttia, Tuomala kertoo.

Suomalaisessa pääomatulojen verotuksessa on yksi erikoinen piirre.

Vauraiden pörssilistaamattomien yhtiöiden osakkaat saavat jakaa vuosittain 90 000 (ensi vuodesta lukien 60 000) euroa osakasta kohden nollaverokannalla.

Näin tarpeeksi vauraan nelihenkisen perheyhtiön jäsenet ovat voineet jakaa itselleen vuosittain nollaverokannalla yhteensä 360 000 euroa (ensi vuodesta 240 000 euroa) vuodessa. Tätä suuremmista osingoista heidän veroprosenttinsa on pääomatuloista 19,6.

Koska verovapaita osinkoja saa jakaa yhdeksän prosenttia yhtiön nettovarallisuudesta, veroetu koskee täysimääräisesti vain vauraimpia suomalaisia.

"Tällaista ei ole missään muualla", kansainvälisiin verojärjestelmiin Hetemäen verotyöryhmässä perehtynyt Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas sanoo.

Nollaverotettujen osinkojen yksi erikoisuus on se, että ne eivät näy verotilastoissa.

Eläkkeellä olevan Helsingin yliopiston vero-oikeuden professori, Kauniaisten valtuuston ex-puheenjohtaja Edward Andersson toteaa kuulleensa, että eräässä hänen tuntemassaan pikkukaupungissa kaikkien tuntemista kymmenestä rikkaimmasta yrittäjästä yhdeksällä verotettava ansiotulo on tasan nolla euroa.

"Tämä säännöstö menee liian pitkälle. Tätä on puollettu sillä, että sillä tuetaan pienyrittämistä. Se tukee kyllä pääasiassa vanhojen varakkaiden perheyhtiöiden omistajia", Andersson sanoo.

Veropolitiikan merkitystä kuvastaa erityisesti se, että 1990-luvun alkuun asti suomalaisten tuloerot 1960-luvulta lähtien kapenivat – me vaurastuimme yhdessä.

Sitten tiet lähtivät eri suuntiin.

1990-luvulta näihin päiviin jatkunut kehitys on, että rikkaimman kärjen tulot ovat kasvaneet monta kertaa köyhiä nopeammin.

Osa tästä selittyy vuoteen 2007 asti jatkuneella talouskasvulla. Vastaavasti laman tullessa ja omaisuusarvojen romahtaessa suurimpia kärsijöitä ovat rikkaat.