On se väärin, kun juna pysähtyy vain siksi, että sen eteen on hypännyt joku.

Kuuntelen lähijunassa vihaisia nuoria miehiä, vaikken tahtoisi kuulla. Tämä juna kulkee, toinen juna pysähtyi joskus, koska ihminen kiskoilla. Sekös tuntemattomia herroja pännii.

On tylsää odottaa, kun raiteilta pestään verta. Ajaisivat eteenpäin. On kiire, itsekästä mennä kuolemaan noin.

Tekisi mieli sanoa, että pää kiinni nyt, idiootit. Koska olen pelkuri, en sano, vaan puolustelen julmaa puhetta itselleni Käpylästä Tapanilaan.

Onko tekopyhää istua tässä paheksumassa ja salakuuntelemassa? En minäkään tee mitään tolkullista sen eteen, ettei yksikään kävelisi kiskoille.

Mitä myötätunto ylipäätään auttaa, ainakaan siinä vaiheessa, kun kyseessä on jo häiriö lähijunien aikataulussa?

Ehkä puhujien nuoruus on lieventävä asia? Kaikkihan me olemme kuolemattomia, kunnes emme ole. Kenties en taas vain tajua vitsiä.

Silti suututtaa. Sorrun itsekin valittamaan milloin mitäkin turhasta ensimmäisen maailman ongelmasta, mutta tämä menee pidemmälle. Tämä ei ole vain itsekeskeisyyttä ja hemmotellun hyvinvoivan aikuisen kitinää.

Tässä puhutaan jo toisesta ihmisestä kuin roskasta, ja kovaan ääneen, ei mitenkään häveten.

Ehkä on liikaa vaatia, että tuntemattoman ihmisen tragedia saisi surulliseksi. Mutta missä on alkeellinenkaan kyky samaistua toiseen? Empatiaa voisi harjoitella. Pojat, ei se junan alle kävely ole mikään erikseen teidän kiusaksenne tai huviksenne järjestetty tosi-tv-esitys.

Tässä kohtaa pitäisi puhua koventuneista arvoista, mutten usko mihinkään menneeseen kulta-aikaan.

Lueskelen Henrietta Grönlundin väitöskirjaa nuorten suomalaisten asenteista vapaaehtoistyöhön. Vaikka Suomessakin arvoissa on siirrytty selkeästi yksilöä korostavaan suuntaan, nuoret aikuiset itse asiassa keskimäärin luottavat samaan kuin vanhempansa.

Suomalaiset nuoret vapaaehtoiset puhuvat tasa-arvosta, huolenpidosta, vapaudesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ja kansainvälisessä vertailussa tavallista enemmän myös auttamisenhalusta. Toisin kuin olen luullut, suomalaiset ovat keskimääräistä auliimpia auttamaan jopa ventovierasta, ja omasta halustaan, eivät niinkään velvollisuudentunnosta.

Aallon ei-tieteellinen johtopäätös: Empatian puute ei välttämättä ole kansantauti, ainakaan vielä. Vielä siksi, että osin tätä selittää hyvinvointivaltio. Miten käy, jos sen tilalle tulee pelkkää jatkuvaa kilpailukykyä ja epävarmuutta ja pakkoa tehdä tulosta?

Toistaiseksi kuitenkin näyttää, ettemme kaikki ole hirviöitä. Miksi siis niin monet ovat, että ihmiset yleisesti kokevat niiden arvojen koventuneen?

En usko, että mitkään ihan tavalliset asiat yksin riittävät nostamaan ihmisiä turvaan ennen kuin juna tulee. Kyllä ne poliittiset päätökset resursseista vaikuttavat tavallisten ihmisten pieniä valintoja enemmän, ja ne pitää tehdä aikaisemmin kuin liikkuvassa vaunussa.

Mutta välinpitämättömyydellä on silti väliä. Vaihteeksi positiivinen esimerkki löytyy uutisesta kesän uutisesta: Miesten itsemurhat ovat Suomessa vähentyneet rajusti.

Asiantuntijat näkevät syyn tähän asenteiden muutoksessa. Apua osataan ja uskalletaan hakea ajoissa. Ymmärretään, että esimerkiksi masennus voi iskeä meistä kehen tahansa, ihan kehen vain. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus oppia inhimillisiksi.

Myötätunto ei riitä, mutta se on kaikki mitä meillä on.

Kirjoittaja on tuottaja HS.fi:n kehitystiimissä. Seuraa Maija Aaltoa twitterissä, twitter.com/maijaA