Kun englantilainen filosofi Herman Spencer oli vuonna 1851 julkaissut kirjansa Social Statistics, hän keskusteli siitä ystävänsä Mary Ann Evansin kanssa. He puhuivat monista kirjan teemoista, mutta Evansin huomion kiinnitti erityisesti muuan merkillinen seikka. Kirja oli varmasti vaatinut paljon ajatustyötä, mutta Spencerin otsa näytti epäilyttävän sileältä. Missä olivat mietintärypyt?

Spencer selitti, että hänen ajatustyönsä ei perustunut sellaiseen keskittyneeseen ponnistukseen, jollaiseen kulmien kurtistus tavallisesti yhdistetään. Johtopäätökset, joihin hän päätyi, alkoivat ajatusten iduista, ja ne kasvoivat hänen mielessään lähes huomaamatta. Hänen teoriansa syntyivät "vähä vähältä, pakottamatta, vailla tietoista tavoittelua tai huomattavaa ponnistelua." Tärkein asia, mitä tähän vaadittiin, oli aika. Sen pakottaminen oli yhtä mahdotonta kuin koettaisi pakottaa itsensä nukkumaan ja kiirehtiminen yhtä mahdotonta kuin koettaisi nukkua nopeammin.

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen. Mutta entäpä jos suuret filosofit olivat suuria juuri siksi, etteivät he koskaan ajatelleet näin? Ehkä he olivat suuria siksi, että he antoivat aivojensa syvien, tiedostamattomien osien tehdä ajattelutyön puolestaan?

Ennen kuin jatkan käytännöllisempien asioiden kanssa, annan pari esimerkkiä siitä, miten nämä aivojemme syvät osat toimivat. Ensimmäinen tulee Oxfordin yliopiston tutkijoiden Diane Berryn ja Donald Broadbentin psykologisesta kokeesta. Siinä vapaaehtoiset pelaavat tietokonepeliä, jonka tarkoituksena on saada tehtaan tuotantopanokset ja tuotanto tasapainoon. Peli on suunniteltu niin monimutkaiseksi, ettei ihmisillä ole mitään mahdollisuutta "laskea" miten eri muuttujat vaikuttavat tuotantoprosessiin. Ainoa asia, mitä he voivat tehdä, on kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Kun vapaaehtoiset aloittavat pelaamisen, he suistavat tehtaan toiminnan nopeasti kaaokseen. Tämä on luonnollista, sillä peli on niin monimutkainen, etteivät ihmiset koskaan tiedä mitä mistäkin päätöksestä seuraa. Ajan myötä alkaa kuitenkin tapahtua jotakin mielenkiintoista. Vapaaehtoiset oppivat hallitsemaan peliä yhä paremmin, ja lopulta suurin osa heistä saa tehtaan toiminnan enemmän tai vähemmän tasapainoon. Kun heiltä kysytään, miten he siinä onnistuivat, he eivät kykene selittämään sitä. He sanovat, että "jotenkin se vain meni niin". Jos heidän pitää selittää uudelle koehenkilöille, miten heidän kannattaisi toimia menestyäkseen pelissä, he eivät osaa neuvoa heitä mitenkään. Kyse ei ole sattumasta tai onnenkantamoisesta, sillä pelin parempi halllinta on pysyvää.

Kysymys on siitä, että aivojen syvät osat ovat tehneet työn heidän puolestaan, ja kaikki yritykset pyrkiä ymmärtämään tietoisesti, miten se tapahtuu, vain haittaa tätä prosessia.

Toinen esimerkki koskee harvinaista neurologista sairautta, Korsakoffin oireyhtymää. Sitä tavataan lähinnä alkoholisteilla, jotka ovat juoneet hyvin pitkään ja hyvin raskaasti, ja se aiheuttaa totaalisen lähimuistin menetyksen. Korsakoffin oireyhtymää sairastava ei muista, mitä hän teki viisi minuuttia aiemmin, joten hän joutuu koko ajan keksimään "juttuja" täyttääkseen tyhjät kohdat.
Joskus on tapana kysyä, mitä ihmisestä jää jäljelle, jos hän ei muista mitään, ja tutkimukset ovat osoittaneet, että jotakin todella jäljelle jää. Kun Korsakoff -potilaille on tehty monivaiheisia testejä, joiden läpäisy vaatii harjoittelua, he harjaantuvat niissä koko ajan paremmiksi – huolimatta siitä, että he eivät muista koskaan osallistuneensa testiin. Oppiminen on täysin tiedostamatonta, mutta sitä tapahtuu.

Nämä esimerkit kertovat hyvin, mistä on kysymys. Syvällä aivojen uumenissa on käynnissä tiedostamaton prosessi, joka näkee mitä me emme näe. Se näkee kehityskulkuja, säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä, jotka ovat liian laajoja, liian monimutkaisia ja liian ulottuvaisia tietoisen mielemme nähdä. Se on vastuussa siitä, kun olet pohtinut jotakin ongelmaa ja eräänä aamuna heräät ratkaisu kristallinkirkkaana mielessäsi, mutta et osaa selittää, miten se tapahtui. Tällä tasolla oppiminen ja oivaltaminen tapahtuvat ilman kieltä. Kaikki, mitä se vaatii, on aikaa, ja mahdollisuuden tulla esiin.

Nyt toivoisin teidän palaavan ajassa taaksepäin ja miettivän niitä hetkiä, kun olette tehneet suuria tai pieniä oivalluksia, ratkaisseet jonkin ongelman tai ylipäänsä oppineet jonkin uuden asian. Tapahtuiko se siten, että puritte ongelman osiin paperilla ja ajattelitte niitä analyyttisesti? Vai pikemminkin niin, että kannoitte kysymyksiä päässänne, unohditte ne ehkä välillä päiväkausiksi, palasitte niihin, ja eräänä päivänä, taianomaisesti, otitte suuria edistysaskelia kohti ratkaisua?

Pikagallup omassa ystäväpiirissä osoittaa, että monille oppiminen tapahtuu pitkälti jälkimmäisellä tavalla – tavalla, jolla Spencer vältti mietintäryppynsä. Pänttääminen ja tietoinen keskittyminen ovat kyllä hyvä tapa oppia kertolaskua, mutta kun kyse on laajoista kokonaisuuksista, aivojen syvät osat ovat ylivoimaisia. Jos korvaamme nämä syvät prosessit analyttisella ongelmanratkaisulla, menemme yleensä vikaan.
Sen jälkeen kun tutustuin tähän psykologisen tutkimuksen haaraan, olen alkanut suhtautua poikani koulunkäynnin ongelmiin toisella tavalla. Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan.

Minulla on kuitenkin jotain tärkeää sanottavaa yliopistoista, tutkimuksesta ja neroudesta. Kun aloitin tiedetoimittajan urani kaksikymmentä vuotta sitten, professoreilla oli aina aikaa. He kutsuivat työhuoneeseensa, tarjosivat kahvia, rupattelivat kaikesta maan ja taivaan välillä, ja koska olin kovin nuori he kohtelivat minua kuin omaa oppilastaan. Nykyään on toisin. Ketään ei tahdo saada kiinni kuin korkeintaan neuvottelujen välillä. Aikaa keskusteluun on muutama minuutti. Sähköposteihin vastataan keskiyöllä tai viideltä aamulla. Olen haastatellut lääkäriä siten, että sairaanhoitaja piti puhelinta lääkärin korvalla samalla kun hän leikkasi potilasta.

Tämä voi näyttää tehokkaalta ulospäin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä nerouden viljelyn kanssa. Tämä ei ole se tapa, jolla asioiden taustalla piilevät rakenteet, yhteydet ja säännönmukaisuudet tehdään näkyviksi. Mitä kiireisempiä ja stressaantuneempia ihmiset ovat, sitä kaavamaisempiin ajatuskulkuihin ihmiset takertuvat, ja näin luova ajattelu karkaa yliopistoista yhä kauemmas pois.

Kauan sitten itävaltalaiset eläintieteilijät Konrad Lorenz ja Irenaus Eibl-Eibesfeldt loivat pohjan eläinten käyttäytymisen tutkimukselle. Heidän työnsä oli uraauurtavaa ja nerokasta, ja se on kestänyt meidän päiviimme asti. Uskon, että he onnistuivat tässä työssään siksi, että heidän työskentelytapansa olivat täysin toisenlaiset, kuin mitä tänään käytetään. He korostivat sitä, miten tärkeää on vain tarkkailla, tarkkailla ja tarkkailla. Vähä vähältä, vuosien tarkkailun jälkeen, eläinten käyttäytymisen yleiset säännönmukaisuudet tulivat esiin ja niistä muodostui pohja heidän tieteenalalleen, etologialle. Tarvittiin vain kärsivällisyyttä tarkkailla ja kypsyyttä nähdä.

Jos minulta kysytään niin, ei, en usko, että nykyinen yliopistojärjestelmä tulee enää tuottamaan sellaista syvää ymmärrystä kuin mitä Lorenz ja Eibl-Eibesfeldt aikoinaan tuottivat. Ei, en usko, että nykyinen maailma tuottaa enää sellaisia filosofeja kuin Immanuel Kant, joka teki suuren osan ajattelutyöstään pitkillä päivittäisillä kävelyretkillä. Ja jos teitä harmittaa journalismin huono taso, niin kysykää meiltä toimittajilta, onko meillä kiire.

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Lisää lukemista:

Claxton Guy: Hare Brain, Tortoise Mind, Fourth Estate, 1998.
Ackoff, Russell L, Greenberg Daniel: Turning Learning Right Side Up, Wharton School Publishing, 2008.