Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kaikkialle ulottuvat lonkerot – näin työmarkkinakoneisto käyttää suurta valtaansa Suomessa

Työmarkkinakoneistolla on Suomessa poikkeuksellisen paljon valtaa. Järjestöt ja liitot ovat päättäneet palkoista, eläkkeistä ja sosiaalietuuksista, mutta valta häviää, jos yhteisiä päätöksiä ei synny.

Kotimaa
 
Juhani Niiranen / HS
Pääministeri Juha Sipilä (kesk), EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies, Kunnallisen työmarkkinalaitoksen työmarkkinajohtaja Markku Jalonen ja SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly yhteiskuntasopimuksen tiedotustilaisuudessa pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa Helsingissä 3. elokuuta.
Pääministeri Juha Sipilä (kesk), EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies, Kunnallisen työmarkkinalaitoksen työmarkkinajohtaja Markku Jalonen ja SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly yhteiskuntasopimuksen tiedotustilaisuudessa pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa Helsingissä 3. elokuuta. Kuva: Juhani Niiranen / HS
Fakta

Palkkojen joustavuus työpaikoillaeri maissa

1. Viro

2. Latvia

3. Hongkong

4. Arabiemiraatit

...

69. Ranska

...

132. Saksa

133. Ruotsi

...

140. Suomi

Lähde: World Economic Forum (Flexibility of wage determination)

Elämänsä aikana suomalainen yleensä saa palkkaa, maksaa veroja, käy äitiys-, isyys-, talvi- ja kesälomilla, saa lomaltapaluurahaa ja lopulta eläkettä. Hän tottelee työpaikoilla työaikoja ja lukemattomia muita sääntöjä.

Hän saattaa käväistä työterveyslääkärillä, saada kotihoidontukea, sairauspäivärahaa, työttömyysturvaa tai muita sosiaalietuuksia. Moni joutuu yt-neuvotteluihin ja kohtaa työttömyyden sääntöviidakkoineen.

Koululaisena osallistutaan aamu- ja iltapäivätoimintaan ja aikuisena opintovapaalla aikuiskoulutukseen. Onnekkaat käyvät myös vuorotteluvapaalla tai kuuluvat henkilöstörahastoon.

Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Suomalaisen on jokseenkin mahdotonta elää montaa päivää ilman että hänen elämäänsä hallitsevat lait ja säädökset, joiden peruslinjoista on sopinut pieni joukko ihmisiä. Eikä näitä ihmisiä ole valittu tehtäväänsä poliittisissa vaaleissa.

He ovat työmarkkinoiden keskusjärjestöjen johtajia. He ovat uutisissa vilahtelevia miehiä: lylyjä, häkämiehiä, fjädereitä, paloloita, ihalaisia, laatusia, pekkaloita ja liinamaita. He tulevat kuvaruutuun pitkien yöistuntojen jälkeen kertomaan mystisistä promilleista ja prosenteista, jotka kansantaloudessa merkitsevät satoja miljoonia ja miljardeja euroja.

Järjestöpomot ovat osa työmarkkinakoneistoa, johon kuuluvat keskusjärjestöt ja niissä valtaa käyttävät liitot. Ruohonjuuritasolla järjestelmää edustavat työpaikkojen pääluottamusmiehet ja työturvallisuusvaltuutetut.

Artikkeliin liittyvät

Koneisto on kuin valtava mustekala, jonka lonkerot ulottuvat kaikkialle.

Tänään lauantaina on työmarkkinamustekalan juhlapäivä. On kulunut 76 vuotta siitä, kun työnantajat päättivät hyväksyä viralliseksi neuvotteluosapuolekseen palkansaajien keskusjärjestön SAK:n. Tapausta kutsutaan tammikuun kihlaukseksi.

Tuota päivää, 23. tammikuuta 1940, on usein tulkittu järjestövallan, konsensuksen ja kolmikannan alkusytykkeeksi.

Nämä sanat ovat monelle tutkijalle ja poliitikolle enemmän kirosanoja kuin tapoja päättää yhdessä maan asioista. Kolmikannassa valtio, palkansaajat ja työnantajat tekevät yleensä konsensuspäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole parhaita, mutta käyvät joten kuten kaikille osapuolille.

”Kolmikannan kuuluu nykymuodossaan jäädä menneisyyteen. Se on eettisesti kestämätön yhteiskunnan vahvimpien etukoneisto ja rakenteena kansanvallan vastainen. Työmarkkinajärjestöt sopikoot edelleen keskinäisistä asioistaan, mutta se, mikä koskee laajempia joukkoja, pitää jättää demokraattisen päätöksenteon valtaan”, tiivisti kriitikoiden näkemykset sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo vuonna 2011.

Sama kritiikki on voimissaan tänäkin päivänä.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk) on usein ihmetellyt, kuinka jäykäksi ja riitaiseksi nykyinen työmarkkinakoneisto on muuttunut. Sipilä on yrittänyt saada työmarkkinajärjestöjä sopimaan viime toukokuusta lähtien yhteiskuntasopimuksesta, jonka tarkoitus olisi parantaa Suomen kustannuskilpailukykyä. Noin viides yritys alkaa todennäköisesti ensi viikolla.

Kuukaudesta toiseen toistuvat uutiset yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta ja alkamisesta kuvaavat, kuinka merkittävässä asemassa Suomessa työntekijöiden ja yritysten etuja ajavat liitot ja järjestöt edelleen ovat, vaikka järjestödinosauruksen on ennustettu kuolevan päivänä minä hyvänsä. Viime hallituskauden suurimmat päätökset eli palkkaratkaisut ja eläkeuudistus olivat edelleen konsensuskoneen tuotoksia.

Tämä olio käyttää valtaansa myös silloin, kun se ei tee päätöksiä. Hallitus voi määrätä työehdoista vain rajallisesti.

Sopimusvapaus on vahva, ja jo nyt hallituksen yhteiskuntasopimuksen tilalle valmistelemat pakkolait kolkuttelevat perustuslain suomien sopimusoikeuksien rajoja.

Työmarkkinajärjestöjen suuri valta on perustunut hyvin pitkälle keskitettyihin työmarkkinasopimuksiin eli tupoihin, tykoihin ja raamisopimuksiin, joissa työmarkkinajärjestöt ovat palkkojen lisäksi sopineet mitä moninaisimmista asioista ja joista eduskunta on lopulta kiltisti säätänyt lakeja.

Työmarkkinajärjestöjen vallan perusta luotiin 1959–1961, kun silloinen työnantajien keskusjärjestö STK ja SAK löysivät toisensa toden teolla ja sopivat vuosilomalaista, työttömyysturvasta ja etenkin työeläkejärjestelmästä. Tämän jälkeen työeläkejärjestelmän muutoksista ovat päättäneet keskusjärjestöt, eivät poliitikot. Tämä kaikki on tapahtunut, kun vallassa on ollut porvarihallitus.

Nykyisin kaikki työelämään liittyvät päätökset tehdään kolmikantaisissa työryhmissä, joihin kuuluvat valtion lisäksi palkansaajat ja työnantajat.

Myös kansainväliset säännökset määräävät, että hallituksen pitää kuulla työmarkkinaosapuolia, kun työelämän säännöksiä muutetaan, mutta Suomessa osapuolet ovat historian saatossa saaneet päätöksiin veto-oikeuden. Valtaa niillä on myös siksi, että työelämän säännösten asiantuntemus on vuosien varrella keskittynyt työmarkkinajärjestöihin.

Jos poliitikkojen ajama hanke ei ole sopinut työntekijä- tai työnantajapuolelle, se ei ole myöskään edistynyt. Nykyhallituksen kolmikantaisissa työryhmissä on ollut aistittavissa selvä muutos. Niissä lähinnä kuunnellaan työmarkkinaosapuolia. Määräysvalta ei ole enää itsestäänselvyys. Palkansaajien mielestä hallitus toteuttaa lähtökohtaisesti työnantajien tahtoa.

Elinkeinoelämän keskusliitto EK päätti joulukuussa muuttaa sääntöjään niin, ettei se voi enää tämän kevään jälkeen tehdä keskitettyjä palkkaratkaisuja. Jos päätös pitää, keskusjärjestöjen valta todennäköisesti murenee merkittävästi. Niille jää vielä asiantuntija- ja vaikutusvaltaa, kun työelämän sääntöjä muutetaan – mutta veto-oikeus voi hävitä.

Valtaa työmarkkinajärjestöillä ja kolmikannalla on niin kauan kuin ne saavat aikaan päätöksiä.

Siksi etenkin palkansaajajärjestöille on tärkeää, että ne saavat sovittua sekä yhteiskuntasopimuksesta että säännöistä, joilla paikallisia sopimuksia jatkossa tehdään. Jos järjestöt vaikkapa sopivat yhdessä jotain paikallisesta sopimuksesta, hallitus tuskin uskaltaa asettua vastaan molempia osapuolia.

Maailma muuttuu. Jos sen mukaisia päätöksiä ei synny, haihtuu myös valta. Jos työmarkkinakone keskittyy jarruttamiseen ja riitelyyn, poliittinen valta tekee lopulta päätökset – vaikka sitten lakkojen saattelemana. Näin on ainakin käynyt muissa maissa.

Jäljelle jäisi vielä liittojen valta, joka perustuu suomalaisten suureen järjestäytymisasteeseen, sopimusoikeuteen ja lakko-oikeuteen. Jotakuinkin jokaisessa Euroopan maassa vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen paikallinen sopiminen on lisääntynyt. Suomi on poikkeus, mutta suunta on selvä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat