Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Miksi sote pitää korjata?

Hallitus tekee kevään aikana isoja ratkaisuja sote-uudistuksesta. HS kysyi kansalaisilta, mitä he uudistukselta odottavat.

Kotimaa
 
Kimmo Räisänen
Satu Karppinen, 32, Helsinki: ”Odotan sote-uudistukselta oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoisia palveluja kaikille. Toivon, että julkisia palveluja olisi mutkattomampi käyttää ja paine mennä yksityiselle vähenisi.”
Satu Karppinen, 32, Helsinki: ”Odotan sote-uudistukselta oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoisia palveluja kaikille. Toivon, että julkisia palveluja olisi mutkattomampi käyttää ja paine mennä yksityiselle vähenisi.”

Vähän väliä kerrotaan uutisia siitä, kuinka pitkään eri kunnissa joutuu jonottamaan kiireetöntä aikaa terveyskeskuslääkärille.

Terveyskeskuksesta voi saada näinkin hämmentävän vastauksen: ”Onko sinulla vakuutus? Mene yksityiselle.”

Tämän ei pitäisi olla mahdollista maassa, jossa perustuslain mukaan julkinen valta takaa kaikille yhtäläiset oikeudet sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Sote-uudistuksessa puhutaan paljon hallintorakenteista. Mutta tarkoittaako suuri uudistus sitä, että terveyskeskuslääkärille pääsee jatkossa nopeammin?

Tarkalleen tämä selviää vasta sitten, kun uudistus on edennyt varsinaisiin palveluihin. Alan ammattilaiset ovat tuskastuneet odottamaan poliittisia päätöksiä, ja monilla alueilla tehdään jo omia pieniä sote-uudistuksia.

Suomalaiset ovat nyt hyvin eriarvoisessa asemassa siinä, kuinka hyvin sosiaali- ja terveyspalveluita on saatavilla. Hoitoon pääsy riippuu paikkakunnasta sekä siitä, onko potilaalla pääsy työterveyshuoltoon tai varaa maksaa yksityisestä hoidosta.

Jos sote-järjestelmää ei uudisteta, ongelmat kärjistyvät, kun yhä useampi suomalainen on vanhus ja tarvitsee paljon erilaisia palveluja. Sote-menot kasvavat ja samaan aikaan verorahat hupenevat talouskasvun polkiessa paikoillaan.

Hallitus on asettanut tavoitteeksi, että sote-kustannusten kasvua on hillittävä kolmen miljardin euron edestä vuoteen 2030 mennessä. Näin kova tavoite ei toteudu pelkästään hallintoa keskittämällä. Remontti vaatii perustavanlaatuisia muutoksia itse palveluihin.

Kimmo Räisänen
Oskar Ingelius, 25, Helsinki: ”On hyvä järkeistää palveluja ja luoda isompia yksiköitä. Palvelut ovat aika pirstaloituneet ympäri maata. Kasvukeskuksissa palvelut varmaan paranevat, mutta pienissä kuolevissa kunnissa menee huonompaan suuntaan.”
Oskar Ingelius, 25, Helsinki: ”On hyvä järkeistää palveluja ja luoda isompia yksiköitä. Palvelut ovat aika pirstaloituneet ympäri maata. Kasvukeskuksissa palvelut varmaan paranevat, mutta pienissä kuolevissa kunnissa menee huonompaan suuntaan.”

Kun terveyskeskukset perustettiin vuonna 1972, suomalaiset terveydenhoitopalvelut ottivat huiman loikkauksen eteenpäin. Sen jälkeen maailma on muuttunut paljon – mutta terveyskeskukset eivät.

Perusterveydenhoito joutui ahdinkoon, kun kunnat saivat vuonna 1993 oikeuden käyttää valtionosuutensa miten haluavat. Terveyskeskuksistakin tuli vain yksi säästökohde muiden joukossa.

Edelleen terveyskeskukset ovat kuitenkin koko terveydenhoitojärjestelmän sydän. Kun ne voivat huonosti, koko järjestelmä ontuu.

Samaan aikaan sosiaalipalveluista on tullut niin monimutkainen viidakko, että apua tarvitseva kansalainen ei aina edes osaa hakea oikeaa palvelua.

Kun terveyskeskukset eivät kykene hoitamaan ihmisiä, kun näiden vaivat ovat vielä pieniä, hoito siirtyy kalliimmille erikoislääkäreille.

Kun rahat ovat tiukilla, järjestelmä keskittyy yhä enemmän asiakkaiden torjumiseen. Polvivaivainen kansalainen laitetaan puolen vuoden hoitojonoon sen sijaan, että hänet yritettäisiin saada nopeasti kuntoon.

Julkinen terveydenhoito toimii kyllä hyvin sitten, kun hoitoon pääsee. Terveydenhuollon työntekijät tekevät työtään vahvalla ammattitaidolla ja suurella sydämellä.

Olemme kuulleet esimerkiksi sairaanhoitajasta, joka oivalsi yhdistää dialyysipotilaiden kuljetukset siten, että veronmaksajien rahoja säästyy.

Miksi tällaiset hyvät käytännöt eivät sitten leviä koko maahan? Koska mikään ei kannusta siihen. Ja jokainen kunta on tähän asti päättänyt omista palveluistaan.

Kimmo Räisänen
Hilkka Peura, 61, Vantaa: ”Pitäisi uudistaa pikkuhiljaa, eikä tehdä näin isoja asioita kerralla. Kummallista tämä hallinnon mylläys. Tässä ajassa olisi jo ehtinyt tehdä vaikka mitä, jos annettaisiin ammattitaitoisten työntekijöiden kehittää työtään.”
Hilkka Peura, 61, Vantaa: ”Pitäisi uudistaa pikkuhiljaa, eikä tehdä näin isoja asioita kerralla. Kummallista tämä hallinnon mylläys. Tässä ajassa olisi jo ehtinyt tehdä vaikka mitä, jos annettaisiin ammattitaitoisten työntekijöiden kehittää työtään.”

Sote-uudistus yrittää korjata tilannetta ensisijaisesti kahdella tavalla: Ensiksi siirretään valta ja rahat kuntia suuremmille alueille eli maakunnille. Toiseksi toteutetaan sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatio.

Integraatio tarkoittaa sitä, että sote-palvelut tulisivat yhden johdon ja rahapussin alaisuuteen ja sitä kautta sujuvammiksi. Ihmisten pompottelun luukulta toiselle pitäisi loppua.

Terveyskeskuksista voisi tulla hyvinvointikeskuksia, joista saisi apua nykyistä tehokkaammin sekä sosiaali- että terveysongelmiin.

Esimerkiksi vanhus, joka tarvitsee sekä kotihoidon että lääkärin palveluja hyötyisi, jos saisi ne yhdeltä luukulta.

Tästä on jo hyviäkin kokemuksia eri puolilta maata. Rahaa ja aikaa on säästynyt monilla alueilla, jotka ovat järjestäneet palvelunsa uudella tavalla.

Mutta riittävätkö nämä keinot?

Tutkimusten mukaan vain pieni osa suomalaisista käyttää samanaikaisesti paljon sekä sosiaali- että terveyspalveluja. Tällaiset ihmiset ovat yleensä ikääntyneitä tai päihde- ja mielenterveyspotilaita. Heidän tarvitsemansa palvelut vievät kylläkin suurimman osan sote-menoista.

Valtaosa kansalaisista tarvitsee terveyspalveluja satunnaisesti. Heille tärkeintä olisi saada hoitoa nopeasti ja tehokkaasti. He hyötyisivät hyvästä asiakaspalvelusta, jota voisi saada myös digitaalisesti. Etäyhteys kännykällä tai tietokoneella lääkärille säästäisi sekä asiakkaalta että julkiselta terveydenhuollolta aikaa ja rahaa.

Onko asiakas unohtunut julkisissa palveluissa?

Kuvat: Kimmo Räisänen
Sami Saloniemi, 28, Helsinki: ”Kannatan vahvasti toiminnan tehostamista ja kustannussäästöjä. Sote-menot ovat julkisen talouden isoin kuluerä. Hallituksella on nyt mandaatti tehdä uudistuksia, ne on vietävä maaliin. Odotan tuloksia.”
Sami Saloniemi, 28, Helsinki: ”Kannatan vahvasti toiminnan tehostamista ja kustannussäästöjä. Sote-menot ovat julkisen talouden isoin kuluerä. Hallituksella on nyt mandaatti tehdä uudistuksia, ne on vietävä maaliin. Odotan tuloksia.”

Sote-johtajatkin myöntävät, että palveluja on kehitetty järjestelmäkeskeisesti. ”Järjestelmä on niin hyvä, että sehän pyörii ilman potilaitakin”, eräs alan johtaja tokaisi.

Tämä näkyy myös sote-uudistuksessa. Harva poliitikko on pitänyt palopuheita siitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Sote-alueiden määrästä sen sijaan riittää puhetta.

Tämä on ymmärrettävää, koska järjestelmässä on kyse poliittisesta vallasta. Uudistus kiinnostaa niitäkin poliitikkoja, jotka eivät itse sote-palveluista paljoakaan tiedä.

Puolueiden välillä ja myös sisällä on näkemyseroja siinä, miten palveluja pitäisi parantaa. Kaikki korostavat, että verovaroin julkisesti rahoitetut palvelut ovat järjestelmän ydin.

Kimmo Räisänen
Maire Leskinen, 74, Helsinki: ”Lääkärille pääsy kestää liian kauan. Terveyskeskuksessa ei saa niin hyvää hoitoa kuin sairaalassa. Hoitoketju katkeaa joskus kummallisesti ja jatkohoitoa joutuu odottamaan kuukausia. Näitä pitäisi parantaa.”
Maire Leskinen, 74, Helsinki: ”Lääkärille pääsy kestää liian kauan. Terveyskeskuksessa ei saa niin hyvää hoitoa kuin sairaalassa. Hoitoketju katkeaa joskus kummallisesti ja jatkohoitoa joutuu odottamaan kuukausia. Näitä pitäisi parantaa.”

Vasemmalla laidalla painotetaan sitä, että nimenomaan palvelujen integraatio on keino parantaa palveluja.

Oikealla laidalla puhutaan myös siitä, että julkinen monopoli on yhtä tehoton kuin yksityinen monopoli. Kilpailu voisi parantaa joissakin palveluissa kuten terveyskeskuksissa laatua, missä yksityiset palveluntuottajat voisivat toimia kirittäjinä.

Näkemykset eriävät siinäkin, mitä tarkoittavat tasa-arvoiset palvelut. Tarjotaanko kaikille samaa vai voisiko palveluja räätälöidä asiakkaiden tarpeiden mukaan?

Palvelujen uudistaminen jää sote-uudistuksessakin vahvasti johtamisen varaan. Ratkaisevaa on lopulta se, ketkä valitaan tulevien maakuntien johtajiksi ja miten he kykenevät johtamaan näin suurta muutosta. Johtamisessa keskeisin väline on raha.

Hallitus on linjannut, että tulevien maakuntien rahoitus tulee ensisijaisesti valtiolta. Kun kokoomus ja perussuomalaiset taipuivat syksyllä keskustan tahtoon 18 maakunnasta, samalla sovittiin, että järjestelmään tulee vahva valtion ohjaus.

Perustuslain vaatimuksen kansalaisten yhdenvertaisista palveluista voi viime kädessä turvata vain valtio.

Kunnat eivät ole siihen kyenneet, eikä valtiolla ole ollut keinoja puuttua siihen kunnallisen itsehallinnon vuoksi. Siksi on mielenkiintoista nähdä, miten valtion ohjaus sote-palveluissa nyt toteutuu.

Uudistuksen yhteydessä on tarkoitus antaa julkinen palvelulupaus eli kertoa, mistä yhteiskunta jatkossa kantaa vastuun ja mistä kansalaisten on vastattava itse.

Tämä selkeyttäisi tilannetta merkittävästi, joten toivottavasti sen laatiminen onnistuu. Tehtävä on kuitenkin poliittisesti hyvin herkkä.

Päätöksenteon keskittäminen ei välttämättä tarkoita palvelujen keskittämistä. Suuri maakunta on lähtökohtaisesti taloudellisesti vahvempi, jolloin sillä olisi ainakin periaatteessa paremmat mahdollisuudet turvata hyvät lähipalvelut.

Mitä vähemmän maakuntia olisi, sen tehokkaammin pystyttäisiin hillitsemään kustannusten kasvua. Taloudellisesti tehokkain ratkaisu olisi viisi maakuntaa, jotka muodostettaisiin viiden yliopistosairaalan ympärille. Tämä oli kokoomuksen toive, joka ei kuitenkaan ole toteutumassa.

Erikoissairaanhoito tarvitsee laajan väestöpohjan ollakseen laadukasta ja potilaille turvallista. Siksi esimerkiksi synnytyksissä käydään jatkuvasti rajanvetoa saavutettavuuden ja potilasturvallisuuden välillä.

Erityisen vaativaa huippuosaamista vaativat tehtävät on pienessä maassa järkevää keskittää muutamaan paikkaan.

Tällaista on esimerkiksi syöpäsairauksien hoito, johon tulee jatkuvasti uusia ja kalliimpia menetelmiä. Vain osaamista ja rahaa keskittämällä niitä voidaan ylipäätään ottaa käyttöön.

Viidelle yliopistosairaalalle onkin nyt kaavailtu keskeistä roolia valtakunnallisen työnjaon tehostamiseksi.

Lähipalveluille päätöksenteon keskittäminen voi kuitenkin olla riski. Löytyykö päätöksentekijöiltä lopulta viisautta ja tahtoa huolehtia tasapuolisesti kaikista lähipalveluista?

Parhaimmillaan tulevaisuuden lähipalvelut voivat olla yhä enemmän kotiin vietäviä palveluja. Niihin tulee uusia mahdollisuuksia digitalisaation myötä.

Niitä on myös mahdollista toteuttaa, jos rahaa käytetään enemmän palveluihin kuin seiniin. Tulevaisuuden terveyskeskus voi olla vaikkapa liikkuva terveysbussi, jollaisia on jo otettukin käyttöön.

Julkiset sote-palvelut saavat rahoituksensa pääsääntöisesti suoritteiden määrän perusteella: mitä enemmän lääkärikäyntejä sitä enemmän rahaa. Tämä ei välttämättä kannusta kuntia kehittämään palveluja. Sen sijaan se voi väsyttää työntekijät, jotka yrittävät olla mahdollisimman tehokkaita.

Päättäjillä ei myöskään aina ole tarkkaa tietoa siitä, onko rahat käytetty parhaalla tavalla.

Ihmisten ja kansantalouden kannalta parasta olisi, jos lääkärissä käytäisiin vain kerran. Lääkäreillä tai sosiaalityöntekijöillä ei ole kuitenkaan nykyisin riittävästi tietoa siitä, mitä asiakkaalle lopulta tapahtui.

Tiedolla johtaminen onkin asetettu nyt sote-uudistuksen keskeiseksi tavoitteeksi. Hoitohenkilöstö tarvitsee enemmän tietoa hoidon vaikuttavuudesta.

Yksityiset toimijat ovat myös haastaneet julkiset palvelut sekä tiedolla johtamisessa että asiakaspalvelussa.

Esimerkiksi yksityiselle ulkoistettu terveysasema Espoossa on kehittänyt uudenlaisia mittareita kakkostyypin diabeetikoiden hoidon seurantaan. Niiden avulla pystytään puuttumaan potilaan tilanteeseen jo ennen kuin esimerkiksi aivoinfarktin riski kasvaa.

Eikö tällaisen toiminnan pitäisi olla julkisen terveydenhoidon ydintä?

Syksyn hallituskriisissä kokoomus sai läpi tavoitteensa potilaan valinnanvapaudesta.

Sen mukaan asiakas voisi joissakin palveluissa itse valita sote-palvelunsa yksityisen ja julkisen palvelun tuottajan väliltä. Ne olisivat julkisesti rahoitettuja palveluja, joiden järjestämisestä vastaa maakunta.

Valinnanvapaus olisi iso muutos, koska sen jälkeen järjestelmä ei aina valitsisi hoitopaikkaa vaan kansalainen päättäisi siitä itse. Käyttäjät voisivat äänestää jaloillaan hyvien palvelujen puolesta.

Potilaan valinnanvapaus liittäisi Suomen muiden länsimaiden joukkoon. Se on tavalla tai toisella jo toteutettu muissa EU-maissa. Valinnanvapaus on lähtökohtana myös EU:n potilasdirektiivissä, jonka puutteellisesta toteutuksesta Suomi on jo saanut EU:n komission moitteet.

Valmisteilla on oma suomalainen malli valinnanvapaudesta, mutta oppia otetaan varmasti myös Ruotsista. Selvitystyötä vetää professori Mats Brommels, joka tuntee hyvin Ruotsin kokemukset.

Valinnanvapaus voi hyvin toteutettuna parantaa palveluja. Palveluntuottajat pitäisi saada kilpailemaan laadulla. Tätä varten kaikilla pitäisi esimerkiksi olla samat laatukriteerit ja säännöt palvelujen korvauksista. Samalla pitäisi estää kustannusten karkaaminen käsistä.

Parhaassa tapauksessa yhteiset pelisäännöt julkisille ja yksityisille palvelun tuottajille toisi kaikenlaiset palvelut kaikkien käyttöön. Se korjaisi kansalaisten nykyistä eriarvoisuutta merkittävästi.

Tavoitteeksi on asetettu myös se, että pienet, paikalliset yritykset pärjäisivät nykyistä paremmin kilpailussa suurten yritysten kanssa.

Kaikkiin palveluihin valinnanvapaus ei kuitenkaan sovi. Suuri osa erikoissairaanhoidosta on tällaista, samoin kuin kiireellinen ja henkeä uhkaava hoito.

Mutta erikoissairaanhoidossakin kilpailu voi parantaa laatua. Finanssikonserni OP:n Oma sairaala on hyvä esimerkki siitä, kuinka jotkin päiväkirurgian toiminnot kuten ortopediset leikkaukset voidaan järjestää edullisiksi ja nopeiksi.

Taistelua vallan linnakkeista

Kun valtarakenteita muutetaan, silloin horjuvat myös puolueiden vallan linnakkeet.

Edellinen kuuden puolueen hallitus yritti tehdä sote-uudistuksen kuntauudistuksen kautta. Vastuu palveluista olisi jäänyt kunnille, mutta kuntien olisi silloin pitänyt olla isompia ja vahvempia.

Kun keskusta oli oppositiossa, muut puolueet yrittivät nakertaa sen valtaa suurimpana kuntapuolueena. Mutta kuntien pakkoliitoksista ei tullut mitään. Jyrki Kataisen (kok) hallitus pyysi lopulta oppositiopuolueet keskustan ja perussuomalaiset mukaan, ja syntyi suunnitelma viidestä sote-alueesta. Ne olisivat olleet kuntayhtymiä.

Kun perustuslakivaliokunta torppasi suurten kuntayhtymien mallin, se tarjosi yhdeksi vaihtoehdoksi itsehallintoalueita. Tämä sopi mainiosti keskustalle, jolla oli jo valmiina oma kotikuntamaakuntamalli.

Kokonaan uutta hallintoporrasta ei kannata perustaa pelkästään sote-palveluja varten. Näin uudistus päätettiin hallitusneuvotteluissa laajentaa aluehallintouudistukseksi.

Nyt osa kokoomuslaisista on hermostunut siitä, että sote uhkaa jäädä keskustan maakuntaunelmien jalkoihin.

Keskusta ajoi syksyllä poliittisista syistä läpi tahtonsa, että aluejako tehdään nykyisten 18 maakunnan pohjalta. Sote-palvelujen näkökulmasta tälle ei löydy järkisyitä. Toki 18 on paljon vähemmän kuin nykyiset yli 200 järjestäjää.

Mutta miten 80 000 asukkaan Kainuu voisi järjestää yhtä hyvät palvelut kuin 1,6 miljoonan asukkaan Uusimaa? Ei mitenkään.

Syksyllä hallitus sopikin, että kolme maakuntaa järjestää sotepalvelut yhdessä toisen maakunnan kanssa. Nyt virkamiehet miettivät kuumeisesti, miten tämä tehdään.

Hallitus sopi jo ennalta, että vastuualueita voi olla jatkossa vähemmänkin, jos maakuntien kantokyky osoittautuu heikoksi.

Keskustan riveissäkin jo myönnetään, että muutoksia voi tapahtua.

”Tämähän on prosessi”, eräs keskustalainen määrittelee.

Laajan päivystyksen sairaaloita on tulossa 12. Jo nyt tiedetään, että 18 maakunnasta kuusi on kantokyvyltään heikkoja.

Onko vastuualueita jonain päivänä lopulta 12, kuten sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehetn esittivät jo viime syksynä?

Rahoituksessa kytee riidan siemen

Hallitus tekee kevään aikana isoja ratkaisuja sote-palveluiden rahoituksesta.

Nyt jo tiedetään, että maakuntien rahoitus tulee ensisijaisesti valtion kautta. Samalla selvitetään, voisiko maakunnille myöhemmin tulla osittainen verotusoikeus.

Uusi vero voi nostaa kokonaisveroastetta, mitä hallituspuolueet eivät halua. Mutta mikä on sellainen itsehallintoalue, jolla ei ole rahoitusvaltaa? Riittääkö itsehallinnoksi se, että maakunta saa valtiolta könttäsumman rahaa ja saa päättää itse sen käytöstä?

Tässä kytee myös kokoomuksen ja keskustan välinen riidan siemen: miten vahvoja maakunnista halutaan tehdä? Keskustassa moni toivoo paljon valtaa maakunnille, kokoomuslaisille paras rahakirstun valvoja olisi tässä tapauksessa valtio.

Yksinkertaisinta olisi kerätä rahoitus osana valtion verotusta.

Kun rahoitus siirtyy pois kunnilta, kuntien pitää vastaavasti alentaa kuntaverojaan. Kukaan ei usko, että se tapahtuu vapaaehtoisesti, joten kuntaveroon säädetään todennäköisesti lailla määräaikainen katto.

Tänä keväänä linjataan myös se, miten monessa eri kanavassa kulkevat muut sote-rahat saadaan paremmin hallintaan. Nythän rahoitusta tulee kuntien ja valtion lisäksi muun muassa Kelan kautta, minkä vuoksi hoidon kustannuksia siirrellään usein rahapussista toiseen.

Hallitus ei aio puuttua työterveyshuollon rahoitukseen.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat