Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Raivo äidin kuolemasta purkautui sururyhmässä

Sururyhmän jäsenet auttoivat toisensa vaikeimman elämänvaiheen yli. Nyt jäsenet neuvovat läheisensä menettäneitä hakemaan vertaistukea.

Kotimaa
 
Jukka Gröndahl / HS
Ryhmän jäsenet tukivat toisiaan vaikeassa elämänvaiheessa. Kuvassa Anna Aalto (vas.), Annette Relander ja Pirjo Virkkala.
Ryhmän jäsenet tukivat toisiaan vaikeassa elämänvaiheessa. Kuvassa Anna Aalto (vas.), Annette Relander ja Pirjo Virkkala. Kuva: Jukka Gröndahl / HS

”Tunteet vain tulivat, ja minä sukelsin. Tiesin ryhmän jäsenistä vain etunimet, mutta silti uskalsin kipata heidän eteensä kaiken pahan oloni. Oli uskomaton tunne, kun kaikki kuuntelivat eivätkä tuominneet”, Annette Relander kertoo.

Relanderin äiti kuoli syöpään syksyllä 2014 saattohoitokoti Terhokodissa. Relander osallistui seuraavana keväänä vertaistukea antavaan sururyhmään veljensä ja neljän muun läheisensä menettäneen kanssa.

”Ajattelin ensin, että mitä hyötyä asian vatvomisesta ja siinä vellomisessa olisi. Toisaalta halusin uskoa sen kun sanotaan, että asioista pitää puhua”, Relander kertoo.

Sureminen kotona arjen keskellä oli ollut vaikeaa, varsinkin kun pienet lapset olivat läsnä. Niinpä Relanderin tunteet purkautuvat ryhmän ensimmäisessä tapaamisessa. Itkuna ja raivona.

”Annetten reaktio oli mielettömän ihana. Ymmärsin, että me olemme samassa tilanteessa, ja että meillä on samoja ajatuksia. Kun omat tunteeni myöhemmin purkautuivat, minun ei tarvinnut välittää siitä, että räkä roikkui poskella”, vieressä istuva Anna Aalto sanoo hymyillen ja hipaisee samalla Relanderin olkapäätä.

Relander ja kolme muuta ryhmän jäsentä kertovat sururyhmässä saamastaan tuesta. He haluavat rohkaista vastaavassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä hakemaan vertaistukea.

Vertaistukiryhmän ensimmäinen etappi on samankaltaisten ajatusten tunnistaminen. Jäsenet huomaavat, että muutkin voivat olla samassa tilanteessa. Toisilleen entuudestaan tuntemattomat ihmiset kertovat omia tarinoitaan, joista toiset saavat avukseen suhteellisuutta.

”Olin ajatellut monta kertaa, että äiti on vain matkalla ja kohta hän tulee takaisin. Pidin ajatusta hulluna. Helpotti, kun muutkin kertoivat samanlaisista ajatuksista: että olinkin normaali”, Relander huokaa.

”Sinäkö normaali? Eihän meistä kukaan ole normaali”, Relanderin veli nauraa lempeästi vieressä. Ryhmän ainoa mies ei halua puhua asiasta nimellään, työnsä takia.

”Ryhmistä kertominen on äärimmäisen tärkeää. Miten moni mies esimerkiksi piilottaa surunsa ja kärsii yksin”, hän sanoo.

Sururyhmiin pyritään saamaan samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Yleensä ryhmä kokoontuu ensimmäisen kerran kolmisen kuukautta läheisen kuoleman jälkeen. Näin akuuttitilanne on hieman rauhoittunut, kun esimerkiksi hautajaisista ei tarvitse enää huolehtia.

Aallon isä kuoli toissa vuoden syksyllä. Aallolle oli nopeasti selvää, että hän hakeutuisi sururyhmään. Vanhemman menettäneille aikuisille ei kuitenkaan löytynyt sopivaa ryhmää.

”Ryhmiä järjestetään muun muassa leskeksi jääneille ja lapsensa menettäneille. Tässä ryhmässä on kaksi vanhempansa menettänyttä sisarusparia. Me kaikki olemme aikuisia, mutta menetyksessä silti vielä tietyllä tavalla lapsia.”

Ryhmässä on myös kaksi leskeä. Pirjo Virkkalan mies kuoli syöpään marraskuussa 2014 kahdeksan vuoden sairastamisen jälkeen. Mies oli valmistautunut kuolemaansa, ja hän huolehti läheisistään loppuun asti.

”Hän puhui avoimesti sairaudestaan. Päätimme sitten siunaustilaisuudessa, että hänestä puhutaan jatkossakin avoimesti. Hän kulkee aina mukana”, Virkkala sanoo ja koskettaa rintaansa.

Kaikki kuolevat eivät osaa tai eivät halua puhua lähestyvästä kuolemasta.

Aallon isä puhui viimeisinä päivinään vielä apulaitteista, joita hän voisi lainata kotiin. Relanderin äiti otti kuvia potilashuoneestaan muistoksi.

Kuoleman käsittelemisen vaikeuteen on havahduttu saattohoidon ohjeistuksen kehitystyössä, jota on suunnittelemassa muun muassa Vanhustyön keskusliitto. Uusi ohjeistus kehottaa puhumaan kuolemasta mahdollisimman hyvissä ajoin saattohoidon alkaessa.

”Me perheenjäsenet ajattelimme, että se on isän päätös, sillä hänellehän se oli paskin juttu. Hän sai määrätä, emmekä me saaneet tuputtaa kuolemasta puhumista”, Aalto kertoo.

Hän kertoo huomanneensa isänsä kiitollisuuden esimerkiksi saattohoitopaikan järjestämisestä pienistä eleistä ja sivulauseista.

”Pidin sitten yksinpuhelun isän sängyn vierellä hänen viimeisinä tunteinaan ja sanoin kiitokseni. Uskon, että hän kuuli”, Aalto nielaisee.

Sururyhmässä puhutaan paljon surun luonteesta ja muistoista. Ideana on saada ryhmän jäsenet liittämään suru osaksi luonnollista elämänkulkua.

Läheisen kuoleman käsittelyyn kuuluvat myös syyllisyys ja riittämättömyys. Esimerkiksi isovanhemman kuoleman käsitteleminen oman lapsen kanssa voi olla niin vaikeaa, ettei vanhempi koe suoriutuvansa siitä kelvollisesti.

Aalto kertoo, että yksi merkittävä tuki on ollut Alan Durantin kirjoittama Aina ja ikuisesti - satukirja. Se on tarina kuolevasta ketusta, ja siitä miten ketun ystävät käsittelevät kuolemaa.

”Nyt, kun luen sitä viisivuotiaalleni, hän osaa jo varoittaa minua, että tässä kohtaa äiti aina itkee. Olen vasta vähitellen ymmärtänyt, että lapsi käsittelee surua omalla tavallaan ja ennen kaikkea omalla ajallaan”, Aalto sanoo.

Ryhmä tapasi viime keväänä viisi kertaa. Relanderin veli kertoo, miten kevään valoisuuden lisääntyminen kulki käsikynkässä olotilan paranemisen kanssa. Jokaisen tapaamisen jälkeen oli vähän helpompi ja vähän valoisampi olo.

”Ymmärsin, että surin myös menetettyjä muistoja ja kaikkia niitä suunnitelmia, jotka jäivät toteuttamatta”, hän kertoo.

Viidennen tapaamisen jälkeen kaikilla ryhmän jäsenillä oli tunne, että jotain on vielä auki. Niinpä ryhmä on tavannut säännöllisesti noin puolen vuoden välein.

Aalto nimittää jäseniä superystävikseen, joille voi olla äärettömän rehellinen.

”Olemme tavanneet kauheimman asian äärellä. Käyttäytymisnormit eivät tietyllä tavalla sido meitä”, Aalto nauraa.

Myös nauru ja itseironia kuuluvat ryhmän tapaamisiin: kyyneleet vaihtuvat nopeasti hersyväksi nauruksi. Huumori ei ole pikkukalle-tasoa, vaan siinä on lämpöä.

”Surun jakaminen vieraan kanssa on helpottavaa. Omat ystävät eivät ole samassa tilanteessa, ja he ovat hyvää tarkoittaen usein ratkaisukeskeisiä”, Annette Relander kertoo.

Nyt ryhmän jäsenet kuvailevat sitä, miten suru on muuttunut jopa iloiseksi kaipaukseksi.

Muistot elävät vaikkapa esineissä. Ryhmän jäsenet esittelivät yhdellä tapaamiskerralla esineen, joka muistutti kuolleesta. Virkkala toi miehensä tanssipaidan. Pariskunta tapasi käydä tanssitunneilla.

”Paita on sellainen kiva, joka ei rypisty vaikka hikoilee. Paita roikkuu vieläkin kotona. Mieheni valokuva taas on keittiön pöydällä. Juttelen sille, ja annan joskus suukon. Muistan vieläkin hänen sanansa: tulet Pirjo sitten perässä kun kerkeät”, Virkkala hymyilee.

Vertaisryhmiä läheisensä menettäneille

Seurakunnat ja seurakuntayhtymät järjestävät sururyhmiä ja vertaistukiryhmiä läheisen menettäneille. Sururyhmä kokoontuu yleensä neljästä kahdeksaan kertaan puolen vuoden aikana. Ryhmään pyritään yleensä saamaan ihmisiä, joilla on samantapainen tausta.

Seurakunnat tiedottavat ryhmistä verkkosivuillaan, ja osa lähettää läheisensä menettäneelle henkilökohtaisen kutsun. Sururyhmiä kannattaa myös tiedustella suoraan seurakunnista.

Myös paikalliset syöpäyhdistykset järjestävät vertaistukiryhmiä.

Useat yhdistykset järjestävät suurimmissa kaupungeissa vertaistukiryhmiä. Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry järjestää äkisti omaisensa menettäneille kriisi- ja sururyhmiä.

Käpy – Lapsikuolemaperheet ry järjestää vertaistukiryhmiä reilulla kymmenellä paikkakunnalla. Niissä on mahdollisuus tavata muita lapsen kuoleman kokeneita perheitä.

Läheisen itsemurhan kokeneille on vertaistukiryhmiä 16 suurimmassa kaupungissa. Näiden järjestäjänä on Surunauha ry.

Muita vertaistukiryhmiä järjestäviä tahoja ovat muun muassa Suomen Mielenterveysseura, Nuoret Lesket ry ja Sylva ry, joka on Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallinen yhdistys.

Artikkelia varten on haastateltu kouluttaja Miia Salosta Terhokodista.
Jukka Gröndahl / HS
”Uskalsin kipata sururyhmän eteen kaiken pahan oloni”, kertoo Annette Relander.
”Uskalsin kipata sururyhmän eteen kaiken pahan oloni”, kertoo Annette Relander.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat