Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Yhteistä Sampoa takomassa

Suomen turvallisuuspolitiikka linjataan Kultarannan kulisseissa. Julkisuuteen todelliset linjanvedot eivät nouse, kirjoittaa toimittaja Jarmo Mäkelä.

Kotimaa
 
Jarmo Mäkelä
Kirjoittaja on toimittaja, joka seuraa, mitä Venäjän media kertoo Suomesta.

Ruotsalaisilla on Almedalen ja Sälen. Tanskalaiset kokoontuvat Bornholmilla. Viro kutsuu satoja tietäjiä vuosittain Tallinnaan Lennart Meri -konferenssiin. Eikö meilläkin voisi olla jotain sellaista?

Jotenkin näin kuului kysymys, joka esitettiin monelle kevättalvella 2013. Sauli Niinistö oli valittu tasavallan presidentiksi vuotta aiemmin, ja hän oli pannut uuden kabinettinsa selvittämään idean toteuttamismahdollisuuksia.

Ei ole helppoa palauttaa mieliin, millaisissa tunnelmissa elettiin, kun Krimin miehityksestä ja Ukrainan sodasta ei vielä ollut aavistustakaan. Georgiassa oli tosin käyty sota viisi vuotta aiemmin, mutta sen vaikutukset olivat jääneet lyhytaikaisiksi. Venäjän ja Yhdysvaltain kesken elettiin “resetin” eli normaalien suhteiden palauttamisen aikaa.

Niinistön edeltäjän kaudella perustuslakia oli muokattu niin, että presidentin lainmukaista mahdollisuutta johtaa ulkopolitiikkaa oli tuntuvasti heikennetty. EU-asiat oli siirretty kokonaan presidentiltä pääministerille. Vähäisemmät politiikan tekijät piehtaroivat ulkopolitiikan kentällä kuin siat vatukossa.

Monilla oli vahva tunne, ettei ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Suomessa johtanut kukaan, sanottiin asiasta perustuslaissa mitä tahansa.

Kultarannan keskustelujen alkuperäisenä tavoitteena oli vain tuoda ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajat yhteen ja panna heidät pohtimaan Suomen kannalta keskeisiä kansainvälisen politiikan ongelmia sekä kiteyttämään se, mistä useimmat saattoivat olla yhtä mieltä.

Tämä tapahtuisi istunnoissa, joita olisi kahdenlaisia. Täysistunnot, joihin kaikki osallistuisivat, olisivat avoimia medialle ja suurelle yleisölle. Varsinainen työ tehtäisiin työryhmissä, joissa keskustelua käytäisiin avoimin kortein ilman julkisuuden painetta.

Päätösistunnossa kerrottaisiin julkisesti sekä saavutetusta yksimielisyydestä että siitä, mistä oli oltu eri mieltä – kertomatta kuitenkaan, kuka mitäkin kantaa oli edustanut.

Vuosien saatossa työtavat ovat pysyneet kutakuinkin ennallaan. Ainoana uutena elementtinä ovat kuvaan mukaan tulleet ulkomaiset vieraat.

Kultarannassa tapahtuvien pohdintojen osanottajajoukko ja muoto ovat sen verran uusia ja erikoisia, ettei media oikein koskaan ole onnistunut oivaltamaan, mitä niissä todella tapahtuu. Näin siitä huolimatta, että julkisten istuntojen osuus on jatkuvasti kasvanut.

Tämä johtuu osittain siitä, että avointen ja yleensä suorana televisioitujen istuntojen tarkoitus on erilainen kuin medialta suljettujen työryhmien. Julkisten istuntojen tehtävänä on antaa kansalaisille tilannekuva siitä, missä jonkin keskeisen asian suhteen ollaan menossa ja millaista keskustelua aiheesta Suomessa käydään. Ulkopolitiikan kysymyksistä kiinnostuneille ne ovat osoittautuneet poikkeuksellisen antoisiksi.

Samalla kun julkinen huomio kiinnittyy avoimiin istuntoihin, kokoontumisen varsinaisia tavoitteita edistetään muualla. Vuoden 2013 keskustelujen osalta media keskitti kaiken huomion siihen, pyritäänkö keskusteluilla edistämään Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Keskustelun todellisena tuloksena oli kuitenkin syvällinen yhteisymmärrys siitä, että puolustusvoimien säästökuuri oli syytä lopettaa ja kääntää asevoimien suorituskyky nopeaan nousuun. Konsensus näkyi, kun seuraavista puolustusmäärärahoista päätettiin.

Kesällä 2014 kokoonnuttiin Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan varjossa. Samalla kun julkisesti päiviteltiin eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän peruspilarien murtumista, julkisuuden ulottumattomissa käytiin läpi Venäjän informaatio- ja hybridisodankäynnistä saatuja kokemuksia ja pohdittiin niihin varautumista. Ensimmäiset konkreettiset toimet vietiin valtioneuvoston kansliassa loppuun saman vuoden vaihteeseen mennessä.

Seuraavana kesänä julkinen mielenkiinto kohdistui luonnollisesti ensi kertaa läsnä olleisiin kansainvälisiin vieraisiin. Samalla keskustelut joutuivat myös hyvin valmistellun informaatio-operaation kohteeksi.

Sen toteutti talousuudistajana tunnettu Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin. Hänen odotettiin käyttävän puheenvuoron Venäjän talouden tilasta. Siksi kuulemaan oli kutsuttu poikkeuksellisen edustava joukko liike-elämämme vaikutusvaltaisinta johtoa. Talouspolitiikan ammattilaisen sijasta Kultarannassa esiintyikin ulkopolitiikan amatööri, joka perin epäpätevällä tavalla pyrki puolustelemaan maansa toimia Krimillä ja Ukrainassa.

Esitys oli niin epäselvä ja monitulkintainen, että keskustelujen isäntä joutui yleisöstä käsin käyttämään puheenvuoron, jossa hän torjui Kudrinin puheen Suomen kannalta hankalimmat tulkinnat.

Samaan aikaan kun tätä keskustelua taivasteltiin julkisesti, työryhmässä käytiin läpi ne toimet, jotka Suomessa olisi toteutettava siviili-, sotilas-, verkko- ja ulkomaantiedustelun valtuuksien laajentamiseksi ja kansallisen turvallisuuden suojaamisen kannalta välttämättömien oikeudellisten poikkeusten huomioimiseksi perustuslaissa.

Ulkomaalaisten vieraiden kutsuminen on lisännyt keskusteluja kohtaan tunnettua yleistä mielenkiintoa ja lisännyt niiden käytettävyyttä ulkopolitiikan linjojen suunnittelussa. Mutta ulkomaisten vieraiden myötä keskusteluihin on tullut myös ennalta-arvaamattomia vaikutteita.

Tämä koettiin taas tänä kesänä. Keskustelujen pääaiheeksi oli valittu Suomen ja Ruotsin nopeasti tiivistyvä puolustusyhteistyö. Sen korostamiseksi presidentti Niinistö luopui omasta sunnuntain linjapuheenvuorostaan ja antoi sen Ruotsin pääministerille Stefan Löfvenille. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin oli ajateltu.

Suomi ei ole asettanut yhteistyön kehittämiselle minkäänlaista tavoitetta: kaikki ovet pidetään avoinna, mitään vaihtoehtoa ei suljeta pois. Työtä tehdään siellä, missä siitä on kummallekin osapuolelle kiistatonta hyötyä. Pääministeri Löfven vahvisti tämän ja muistutti, että yhteistä operatiivista suunnittelua voidaan tehdä myös kriisitilanteita vakavampien selkkausten varalle.

Mutta ilman että tällaista ajatusta tai pyyntöä olisi Suomen puolelta esitetty, Löfven torjui selvästi yhteisen puolustusliiton mahdollisuuden. Näin hän osoitti asettavansa lyhyen tähtäimen ruotsalaiset sisäpoliittiset etunäkökohdat Suomen turvallisuustarpeiden edelle. Tämä ei kaikkia miellyttänyt.

Maanantaina, siis varsinaisena työpäivänä, ruotsalaisista vieraista jäivät jäljelle vain porvaririntaman näkyvät edustajat. Nyt oli aivan toinen ääni kellossa: jos oikeisto voittaa vuoden 2018 valtiopäivävaalit, Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä. Puolustusliitosta ei enää sanottu sanaakaan.

Päivän sensaatio koettiin, kun Ruotsin edellisen hallituksen puolustusministeri Karin Enström kysyi julkisesti, miksi presidentti Vladimir Putin oli kutsuttu Suomeen, kun ”hänen kutsumisensa Ruotsiin ei tulisi kysymykseenkään”.

Enströmin tarkoitus oli nostaa omaa häntää korostamalla ruotsalaisen oikeiston moraalista ja eettistä ylemmyyttä. Näin siis myös porvaririntaman puolelta tehtiin ruotsalaista sisäpolitiikkaa suomalaisten turvallisuushuolien kustannuksella.

Kysymys kuitenkin tulkittiin arvosteluksi. Jälkikäteen sosialidemokraatti Löfven, jonka oma esiintyminen siis oli jättänyt jälkeensä ison kysymysmerkin, pyysi pääministeri Juha Sipilältä julkisesti anteeksi maltillista oikeistoa edustavan Karin Enströmin puheita, ja vakuutti Ruotsin tukevan Suomen Venäjän-politiikkaa. Näin Kultarannan keskusteluista oli hetkeksi tullut osa ruotsalaista sisäpoliittista sirkusta.

Näitä riitasointuja lukuun ottamatta tämä suomalais-ruotsalainen harjoitus oli molemmin puolin erittäin hyödyllinen. Suomalaisille tuli selväksi, ettei Ruotsi tulisi hakemaan Naton jäsenyyttä porvaririntaman yksinkertaisen enemmistön turvin: ilman sosialidemokraatteja ei näin isoa askelta oteta.

Kävi myös selväksi, mitä ruotsalaiset tarkoittavat, kun he tyytyväisinä toteavat saaneensa elää rauhassa viimeiset 200 vuotta. Runsaat 200 vuotta sitten Ruotsi hyväksyi sen, että Suomen menettämisen myötä myös maan suurvalta-asema oli lopullisesti mennyttä. Ja kun ruotsalaiset nyt sanovat aikovansa elää rauhassa myös seuraavat 200 vuotta, he tarkoittavat, että vastuuta Suomesta ei enää oteta uudelleen.

Kaiken tästä aiheutuneen julkisen polemiikin varjossa tämän kesän tärkein työ tehtiin ehkä sittenkin keskustelujen pienimmässä työryhmässä. Se käsitteli arktisen alueen yhteistyönäkymiä – ja mahdollisuutta järjestää alueen valtioiden huippukokous Helsingissä, kun Suomi vuosina 2017–2019 toimii Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat