Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Digikirkonkirjoja ja dna-näytteitä limakalvoilta – sukututkimus kiehtoo jo kolmi-nelikymppisiäkin

Suomalaiset tutkivat juuriaan enemmän kuin koskaan. Helsinkiläinen Maria-Teresa Inkilä käyttää kaikki keinot etsiessään sukulaisiaan Venäjältä.

Kotimaa
 
Jukka Gröndahl / HS
Maria-Teresa Inkilä etsii mummonsa sisaren Anastasia Kostinan jälkeläisiä Venäjältä. Asiakirjoja, valokuvia, karttoja ja muuta materiaalia on kertynyt vuosien mittaan paljon.
Maria-Teresa Inkilä etsii mummonsa sisaren Anastasia Kostinan jälkeläisiä Venäjältä. Asiakirjoja, valokuvia, karttoja ja muuta materiaalia on kertynyt vuosien mittaan paljon. Kuva: Jukka Gröndahl / HS
Fakta

Sukututkimusseura täyttää sata vuotta

  Suomen Sukututkimusseura kehittää sukututkijoiden tietotaitoa järjestämällä koulutusta. Seura täyttää ensi vuonna sata vuotta.

  Sukututkimus on nykyään helpompaa kuin aiemmin, koska keskeisin lähdekokonaisuus, kirkonkirjat, on digitoitu kaikkein vanhimmista aina 1900-luvun alkuun asti. Tietoa löytyy Sukututkimusseuran HisKi-tietokannasta.

  Toinen tärkeä netistä löytyvä arkisto on Karjala-tietokanta, johon on merkitty kirkonkirjojen tietoja luovutetun Karjalan seurakunnista.

  Kirkonkirjojen omatoimiseen tutkimiseen sovelletaan ns. sadan vuoden sääntöä. Sen mukaan sata vuotta nuoremmat luettelot ovat salassapidettäviä.

Lähde: Suomen Sukututkimusseura

Suomalaisten into tutkia sukuaan roihahti uuteen liekkiin, kun nettiin perustetut tietokannat alkoivat toden teolla laajeta muutama vuosi sitten. Uusien nettipalveluiden kautta omaa sukupuutaan pääsee täydentämään nopeasti, ja historialliset kirkonkirjatkin saa esiin muutamalla klikkauksella.

Innokkaimpia harrastajia sukututkimuskursseilla ovat perinteisesti olleet juuri eläkkeelle jääneet. Nyt nettiarkistojen käytön helppous on innostanut harrastuksen pariin paljon kolmi-nelikymppisiä.

Suomen sukututkimusseura vastaa nyt buumiin moninkertaistamalla koulutuksensa määrän ensi vuoden alusta.

”Harrastajamäärässä on selvästi nousujohteinen pystykäyrä. Nyt pitäisi saada määrän lisäksi myös laatua, ja siksi haluamme tarjota ihmisille keinoja kehittyä. Virtuaalipalvelusta saatavat tiedot voivat olla myös pettymys”, toteaa seuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoma.

Helsinkiläinen Maria-Teresa Inkilä, 40, ei jäänyt yksittäisen nettipalvelun vangiksi sukuaan tutkiessaan. Hän on kääntänyt pian kaikki kivet löytääkseen sodan erottamina rajan taakse Petsamoon jääneet sukulaisensa.

Inkilä on kaivanut tietoa Arkangelin ja Murmanskin valtionarkistoista ja Karjala-tietokannasta. Vastikään hän julkaisi hakuilmoituksen kuvineen Petroskoissa ilmestyvässä Karjalan Sanomissa.

”Etsin mummoni sisaren Anastasia Kostinan jälkeläisiä. Perheemme kesken on ollut yhteys vielä 1980-luvulla, mutta se on jostain syystä katkennut.”

Arkistohaku on ollut hankalaa, koska Inkilä ei tiedä etsimiensä henkilöiden asuinpaikkaa.

Karjalan Sanomien päätoimittaja Mikko Nesvitski sanoo julkaisevansa hakuilmoituksia muutaman kerran vuodessa.

”Aika vaikeaa etsintä on, kun aikaa on kulunut. Nykyään laitamme ilmoitukset myös venäjänkieliseen sosiaaliseen mediaan. Sitä kautta on hyvinkin mahdollista saada vinkkejä”, Nesvitski kertoo.

Kansainvälisiä sivustoja, kuten My Heritage, on käännetty viime vuosina suomeksi, ja jopa sadattuhannet juuriensa etsijät Suomessa ovat luoneet niihin tilin. Esimerkiksi My Heritage on sivusto, jossa käyttäjät voivat syöttää omia tietojaan ja tehdä hakuja miljardeista globaaleista tiedoista.

Sivustoja on Suomessakin markkinoitu aktiivisesti. Ilmaisina alkavat palvelut muuttuvat käytön edetessä maksullisiksi.

”Hienoa, että ne innostavat uusia sukututkijoita alkuun. Niillä saattaa olla kuitenkin lieveilmiöitä”, Kuusiluoma toteaa.

Hän varoittaa, että tietoja ei välttämättä löydy, ne voivat olla vääriä ja samalla voi tulla tehtyä laittomuuksia, kuten julkistettua elävien ihmisten tietoja kysymättä näiltä lupaa.

”Palvelu huutaa syöttämään elävien ihmisten tietoja. Oikeusjuttuja ilmiö ei ole vielä poikinut, mutta tietosuojavaltuutetulle on tullut kyselyitä”, Kuusiluoma kertoo.

Tietosuojavaltuutetun toimisto on antanut asiassa ohjeen, jossa painotetaan luvan kysymistä. Vaikka ulkomaiset sivustot eivät kuulu suomalaisen lainsäädännön piiriin, suomalaisen henkilön on toimittava lain mukaan, teki hän tutkimusta missä tahansa.

Historiantutkija Tiina Miettinen Tampereen yliopistosta on opettanut sukututkimusta toistakymmentä vuotta. Viimeisen kahden vuoden ajan ulkomaiset sukupuusivustot ovat olleet jatkuva puheenaihe.

”Monelle ne toimivat kätevänä alustana, johon syöttää sukututkimuksessa kertyvää tietoa ja kutsua sukulaisia katsomaan niitä. Jotkut ovat kuitenkin tehneet materiaalistaan vahingossa julkista.”

Inkilä on koonnut sukutietonsa My Heritageen. Hän pitää netin ohjelmia hyvinä.

”Tietoa tulee jossain vaiheessa niin paljon, että sitä on vaikea hallita, ellei täytä niitä johonkin ohjelmaan. Sillä voi myös tehdä yhteenvetoja ja rajata tietoa”, Inkilä perustelee.

Enää harvan suomalaisen sukujuuret ovat kokonaan tutkimatta. Useimmilta on selvitelty vähintään yhtä sukuhaaraa, ja osalta löytyy kirjahyllystä jo useita sukukirjoja.

”Viime vuosien ilmiö on se, ettei tiedetä mihin tietoon voi luottaa. Lähdekritiikin merkitys on kasvanut, kun julkaisuista ja nettisivustoilta on löytynyt karkeita virheitä”, Miettinen toteaa.

Dna-tutkimus on sukututkimuksen uusin villitys. Miettisen mukaan menossa on ”melkoinen buumi”, jossa suomalaiset lähettävät posken limakalvolta otettavia näytteitään amerikkalaisiin laboratorioihin. Sitä kautta löytyvistä ”matcheistä”, osumista, yritetään etsiä kadonnutta sukua.

Innostus sukututkimukseen liittyy kaupungistumiseen.

”Amerikkalainen ihastuu Irlantiin, helsinkiläinen Mouhijärveen. Sieltä etsitään kivijalkoja pusikoista ja valitaan mökinpaikkakin sieltä juurilta”, Miettinen kuvaa.

Perhe Petsamossa hajosi kahdesti

Ensin kuoli äiti. Isä jäi yksinhuoltajaksi, kun nuorin kahdeksasta lapsesta oli vuoden. Kun äitiä ei ollut, pienimmät lapset muuttivat lastenkotiin 1920-luvun Petsamossa.

Lopullinen isku oli sota. Kun raja sulkeutui, osa lapsista tuli isänsä kanssa Suomeen, osa jäi luovutetulle Petsamon alueelle.

”Näitä rajan taakse jääneitä on meillä nyt valtava toive löytää. Todennäköisesti etsimme heidän jälkeläisiään, koska aikaa on mennyt”, kertoo Maria-Teresa Inkilä, 40. Inkilä on tuon petsamolaisen suurperheen äidin tyttärentyttärentytär.

Sukututkimus on vienyt Inkilän mennessään. Mitä enemmän tietoa löytyy, sitä kiinnostavammaksi se käy.

Kuten kuulustelupöytäkirjat Valtiollisen poliisin Kemin osastossa vuonna 1939. Leskeksi aiemmin jäänyttä perheenisää, poromies Osip Kostinia, kuulusteltiin vakoojana ja myös pahoinpideltiin. Hän kuoli vammoihinsa päästyään kotiin.

”Mummoni asettui Kemiin, jossa eli kuolemaansa asti. Hänen elämänsä oli menetyksiä täynnä. Äitinsä hän menetti lapsena ja kaksi ensimmäistä aviomiestä kuolivat sodassa. Rajan taakse jääneitä sisaruksiaan, neljää veljeä ja yhtä siskoa, hän ei nähnyt enää koskaan.”

Inkilän mummon veli löysi 1980-luvulla Leningradista, nykyisestä Pietarista, tiedot vanhimmasta siskostaan Anastasia Kostinista. Anastasian tytär tuli paikalle tapaamiseen ja toi muutaman valokuvan.

”Veljistä olen löytänyt joitakin tietoja Arkangelin alueen arkistoista. Yhdelle heistä oli myönnetty sota-aikana Punainen Tähti -kunniamerkki. Jäin miettimään, onko hän voinut sotia Suomea vastaan”, Inkilä toteaa.

Koska sukulaisten asuinpaikoista ei ole tietoa, Inkilän toivo on nyt valokuvissa.

”Ne julkaistiin vastikään Karjalan Sanomissa. Jospa joku Venäjällä tunnistaisi heitä kuvista. Parasta olisi, jos löytäisin sieltä paikallisen osaajan, joka auttaisi etsinnöissä.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat