Sotilastarkkailuryhmän yhteyshenkilön Ilkka Virkkusen päiväkirja Pohjois-Afganistanista

13. kesäkuuta 2007

Heräsin hieman ennen viittä rannekellosta kantautuvaan vaativaan piipitykseen. Torkkunappia en tänä aamuna uskaltanut painaa. Huuhdoin unenrippeet silmistäni juoksevan raanaveden alla. Reilu tunti ja pitäisi olla portista ulkona, mietin itsekseni.

Muutkin liikkuvan sotilastarkkailuryhmämme jäsenet valuivat aamuäreinä Suomi-taloa kohti. Ruokala on vielä kiinni joten aamupala nautittiin poikkeuksellisesti oman jääkaapin antimista, ruisleipä ja jogurtti vaikutti olevan yleisin vaihtoehto.

Aamupalan jälkeen nostin loputkin tavarani maastoautoomme, samalla miettien unohtuiko kyydistä jotakin. Tarkistin autosta öljyt ja nesteet, kaikki kunnossa. Ryhmänjohtaja Pekka Liukkonen piti meille lyhyen lähtöpuhuttelun ja kertasi päivän ohjelman.

Dieselmoottori hörähti kumeasti käyntiin vääntäessäni virta-avainta. Musta savupilvi näkyi tupsahtavan toisenkin automme pakoputkesta. Vaihde silmään ja menoksi. Vartiomiehet vilkuttivat hyvästiksi autojemme sukeltaessa portista kohti Mazar-e-Sharifin keskustaa.

Parrakkaat miehet nostivat kätensä tervehdyksiin automme ylittäessä telaketjuista rakennettua hidastetöyssyä. Toisella puolella autoa pikkulapset nostivat peukaloitansa ilmaan ja hymyilivät. Burkhiin verhoutuneet naiset jatkoivat matkaansa muurin reunaa pitkin, kääriytyen entistä tiukemmin pukuihinsa.

Kello lähenteli jo puolta päivää Pekan todetessa radiopuhelimeen että oli aika syödä lounas. Pysäköimme autot tien varteen, rauhallinen ja suojaisa paikka, mietin. Vartiomiehet ottivat paikkansa lääkintämiehen nostaessa lounaan esille, kuumaa vettä termospulloissa ja Norjalaista taistelumuonaa. Kyseisen taistelumuonan paras puoli on, että kuumaa vettä lisäämällä saat lämpimän aterian muutamassa minuutissa.

Tauon päätyttyä matka jatkui kohti pohjoista. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kevyt länsituuli nostatti hiekkaa ilmaan. Onneksi ei tuullut yhtään lujempaa, etummaisen auton nostattama pölypilvi ahmi paikoitellen koko tien näkyvistä.

Pysähdyimme paikka paikoin vaihtamaan kuulumisia paikallisten asukkaiden kanssa. Pekka ja tulkki hoitivat keskustelut, itse kävin jakamassa ISAF NEWS- lehtiä halukkaille. Puoli kolmelta saavuimme viimein kuvernöörin pihamaalle. Pekka ja varajohtaja Arto Tikkanen lähtivät neuvotteluun meidän muiden jäädessä hoitamaan vartiointia.

Toisen automme pakoputken kiinnike oli katkennut matkalla. Tyhjäkäynnillä pakoputki resonoi pohjaa vasten ja piti huomiota herättävää ääntä. Paikalliset poliisit kerääntyivät päivittelemään meteliä viereemme. Yritimme viestiupseeri Esko Ahtiaisen kanssa korjata kiinnikettä nippusiteillä. Meteli hiljeni ainakin vähän.

Neuvonpito päättyi reilun tunnin kuluttua. Miehet kapusivat autoihin ja jatkoimme matkaa. Arto kertasi meille neuvottelun pääkohdat. Yhdeksän miestä oli hukkunut omatekoisella lautalla Afganistanin ja Uzbekistanin väliseen rajajokeen Amudarjaan. Kyseinen joki on ruskeavetinen, parhaimmillaan jopa kilometrin levyinen ja varsin voimakas virtaukseltaan. Kartamme mukaan joen pohjoispuolella sijaitsee Neuvostoliitto. Pitkän aavikkotaipaleen jälkeen saavuimme jälleen asfaltoidulle tieosuudelle. Hämärä oli jo kietoutunut kaupungin ympärille lähestyessämme leiriämme. Ajovalot halkoivat pimeyttä valaisten jo hiljentyneitä myyntikojuja. Viimein perillä.

Varusteiden huollon jälkeen tuntui hyvältä istua saunan lauteilla ja pestä päivän pölyt mielestä ja kehosta. Kello oli yhdeksän kun olin jo sängyssäni syvässä unessa.

14. kesäkuuta 2007

Heräsin kerrankin ennen herätyskelloa. Kävin nopeasti aamutoimilla ja marssin ruokalaan aamupuurolle. Puurosta huomaa aina onko suomalainen kokki työvuorossa, tänään onneksi oli!

Tankkasin auton ja puhdistin ilmansuodattimen paineilmalla. Aamuauringossa kylpevät Hindukush-vuoret piirtyvät jylhinä silmieni verkkokalvoille. Kirkas päivä tulossa, mietin. Hiekkamyrskyn aikana vuoria ei erota horisontista. Ympäröivä maailma näyttäytyy tuolloin kuin ruskean kalvon läpi.

Ryhmänjohtaja Pekka piti lähtöpuhuttelun ja pian jo pujottelimme keltavalkoisten Toyotien seassa aamuruuhkaisessa Mazar-e-Sharifissa. Moottoripyörät ja hevosten vetämät kärryt löysivät paikkansa kaoottisen liikenteen seassa. Edellisessä elämässään Saksassa turisteja kuljettanut linja-auto raivasi torvea soittaen väylää itselleen. Moottorien murina ja äänimerkkien kirjo täyttivät tärykalvot.

Matka kului asuntolainojen korkojen nousua päivitellessä. Itseä aihepiiri ei kauheasti kiinnostanut, ei asuntoa, ei lainaa. Afganistaniin lähtiessä pakkasin vuokra-asuntoni tavarat pahvilaatikoihin..

Tarkoituksenamme oli keskiviikon tapaan tiedustella ajoreittejä vastuualueemme pohjoisimpiin osiin. Kaupunkialue jäi pian selkämme taakse ja asfaltti vaihtui aina pölisevään hiekkatiehen.

Seuraamamme ajoura päättyi hiekkadyynirivistöön. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja etsiä vaihtoehtoinen reitti. Hetken ajettuamme silmämme rekisteröivät valkoisella ja punaisella maalattuja kiviä – merkkejä miinoista.

Jatkoimme matkaa verkkaiseen tahtiin. Arto otti paikkatiedot ylös kahdesta heittimen kranaatista EOD-ryhmää varten (EOD= Explosive Ordanance Disposal).

Paljon Neuvostoliiton aikaista metalliromua ja sinisiksi hapettuneita hylsyjä lojui pitkin tienvarsia. Alueella on todennäköisesti sijainnut Neuvostoliittolaisten tuliasema. Lääkintämiehemme Janne Riskilä siirtyi kävelemään autojemme eteen samalla tietä tarkistaen. Matka jatkui kuin madellen, mutta parempi pelata varman päälle.

Lopulta saimme kestopäällysteistä tietä renkaiden alle ja käänsimme konepellit kohti Camp Northern Lightsiä. Pitkän aavikko-osuuden jäljiltä tuntui suorastaan juhlavalta ajaa asfaltilla. Leiriin päästyä vuorossa oli autojen ja varusteiden huolto.

Raahustin illalla saunaan. Päivä autonratissa painoi silmiä ja hetken sängyssä luettuani nukahdin kuin lukkari urkujen ääreen.

15. kesäkuuta 2007

Viikon ainoa varsinainen vapaapäivä, kello ei ollut herättämässä mutta nousin silti ennen seitsemää ylös. Muistan jonkun palvelustoverini joskus sanoneen, että Afganistanissa viikossa on kuusi maanantaita ja yksi perjantai.

Laahustin unihiekkaisin silmin ruokalaan aamupalalle ja sieltä Suomi-talolle kahville. Suurin osa suomalaisista oli vielä unten mailla. Palasin körmyyni ja jatkoin illalla aloittamaani Abel Bari Atwan kirjoittamaa The secret history of Al-Qaida kirjaa.

Yhdeltä aloitimme ryhmämme lääkintäharjoituksen. Simuloimme tilannetta jossa toinen autoistamme ajaa miinaan ja toinen puoliryhmä aloittaa haavoittuneiden evakuoinnin. Toivottavasti noita taitoja ei tarvitse kokeilla tosielämässä!

Harjoituksen jälkeen kävin viikoittaisessa Suomi-briiffissä. Kävimme läpi menneen viikon tapahtumat ja tuleville viikoille kertyneet haasteet. Ei mitään erikoista.

Briiffin jälkeen rauhanturvakollega muistutti, että tasan kymmenen kuukautta Afganistanin pölyjä on jo takana. Vielä kaksi kuukautta ja voisi alkaa pakkaamaan tavaroita suomeen palaamista varten.

Hämärän laskeuduttua lähdimme huonetoverini kanssa lenkille. Kuuden kilometrin juoksemisen jälkeen päätimme suunnistaa saunaan. Iltatoimien jälkeen olin valmis yöpuulle.

16. kesäkuuta 2007

Olimme yhdeksältä liikkeellä kohti edessä siintäviä vuoria. Ruotsalainen everstiluutnantti oli vieraanamme joten tulkki istui tälle kertaa meidän autossamme. Tämä kahden vaimon loukussa oleva mies ei tuntunut olevan oikein juttutuulella.

Pysähdyimme korjaamaan Motorolan kattoantennia. Antenni heilui kiinnikkeessään hervottomasti joten Esko poisti ongelman riittävällä määrällä nippusiteitä ja köyttä.

Paikoitellen kapea hiekkatie mukaili vaaramaisesti kohoilevaa maastoa. Seuraavassa hetkessä tie ahtautui pystysuorien vuorenrinteiden reunustamaan solaan ja hiekkatie muuttui teräväreunaisten kivien muodostamaksi kärrypoluksi. Ruosteiset tankinromut tervehtivät pohjoisia matkaajia.

Jouduimme pysähtymään vielä toistamiseen antennia korjaamaan. Kavereiden kasvoilta pystyi lukemaan, ettei homma ollut kovin mieluista. Pari nippusidettä lisää ja köysi eri paikasta kiinni. Onneksi kyseessä ei ollut ainoa viestivälineemme.

Hiki valui noroina selkää pitkin saapuessamme poliisiasemalle. Sirpaleliivit ja maastopuku eivät ole kaikista hengittävin asukokonaisuus. Arto ja Pekka veivät PRT:n lahjoittamat tyhjät hiekkasäkit poliisiasemalle. Toivottavasti eivät päädy perunasäkeiksi, mietin.

Neuvonpito oli pian ohi ja jatkoimme matkaamme yhteispartiossa paikallisen poliisin kanssa. Poliisiasemalla ei ollut yhtään autoa vapaana, joten ANP:n (Afghan National Police) edustaja sai tyytyä Zarang-merkkisen kevytmoottoripyörän kyytiin. Oma kuljettaja poliisille tietysti löytyi.

Kävimme tarkastelemassa alueelle kohoavaa GSM-mastoa. Korkean mäen päälle rakenteilla oleva masto sijaitsi Neuvostoliiton armeijan vanhan aseman paikalla. Paikallisia tuntui huolestuttavan onko alue miinaturvallinen. Paljon ajan hampaiden jyrsimiä hylsyjä lojui ympäri mäen lakea ja nurmettuneet kivijalat kertoivat parakkien sijainnit.

Saatoimme poliisin takaisin asemalleen. Kädenheilautus hyvästeiksi ja takaisin "kotia" kohden. Kello oli neljä kun radiopuhelimemme räsähti pahaenteisesti. Kiihtyneen oloinen ruotsalainen rauhanturvaaja selvitti viestipäivystäjälle, että heidän saattueeseensa oli osunut IED (improvised explosive device).

Arto väänsi samassa autoradion hiljemmalle, Johnny Cashin kuuntelemista jatkettaisiin toisella kertaa. Odottelimme tovin ja pian saimme hyviä uutisia, kukaan rauhanturvaajista ei loukkaantunut. Itse kukin huokaisi helpotuksesta. Soitto tilannekeskukseen ja lupa jatkaa matkaa. Jokainen laittoi erikseen mainitsematta kypärän päähänsä.

Illalla Suomen kontingentin vanhin piti meille tietoiskun päivällisestä pamauksesta. Meitä muistutettiin vielä että jokaisen on syytä soittaa kotiinsa ja kertoa olevansa kunnossa. Saattueessa mukana ollut suomalainen näytti olevan oma itsensä, hyvä näin.

Olin soittanut vanhemmille jo pian leiriin saavuttuamme. Vaihdettiin muutenkin kuulumisia, kovin rauhallista tuntui suomessa olevan. Unohdin kysyä siskojen kuulumiset, täytynee soittaa joku päivä heillekin.

Kymmeneltä löysin itseni lukemasta sängystäni. Päivä ulkona ja sauna vetivät silmäripsiä varpaita kohden ja pian olin jo täydessä unessa.

17–18. kesäkuuta 2007

Hapuilin lauantaina käsikopelolla kelloani lattialta. Hätkähdin saatuani aikaraudan viimein käsiini, kello oli vasta kuusi. Yritin nukahtaa uudestaan mutta uni ei vain tullut. Turhauduin lopulta ja kävelin aamupalalle. Pari päivää leirissä olemista edessä.

Päivät kuluivat huollollisia asioita tehdessä. Ei oikeastaan harmittanut enää, että helikoptereiden avulla toteutettavaksi suunniteltu evakuointiharjoitus oli peruttu. Olipahan aikaa tarkistaa varusteet, viedä pyykit ja siivota. Innostuksen puuskassa puhdistin aseetkin vaikkei ampumaradalla olla hetkeen käyty.

Sunnuntaina ideoimme ryhmän kanssa tiistain ja keskiviikon yli kestävää LRP:tä (long range patrol). Vaikutti mielenkiintoiselta, varsinkin partion toteuttava kokoonpano. Alun perin pienimuotoisesta tiedusteluporukasta oli kehkeytynyt 11 ajoneuvoa ja neljä kansallisuutta sisältävä saattue. Meidän suomalaisten lisäksi saattue sisältäisi rauhanturvaajia Saksasta, Norjasta ja Puolasta.

Molempina iltoina kävin kuuden kilometrin iltalenkeillä. Lauantaina keittiöllä työskentelevät Filippiiniläiset työntekijät sinnittelivät kilometrin verran perässä ja jäivät kaikkensa antaneina huohottamaan asuinkonttien viereen. Hyvästä yrityksestä on pakko antaa täydet pisteet!

Kävin iltaisin selaamassa internetistä työpaikkoja. Pari potentiaalista työnantajaa löytyikin. Pitäisi vielä saada itseään niskasta kiinni ja aloittaa hakemusten askarteleminen. Sähköpostiini oli tullut kaverini polttariohjelma. Polttarit ja häät jäisivät tällä kertaa väliin.

19.–20. kesäkuuta 2007

Herätyskello soi kymmentä vaille seitsemän. Pääsin vaivatta ylös ja marssin aamutoimien jälkeen ruokalaan aamupalalle. Puuroa syödessäni mietin mielessäni mitä kaikkea pitäisi muistaa pakata. Yön yli kestävät partiot eivät kuitenkaan ole jokapäiväistä herkkua meidän MOT:lle (Military Observation Team).

Puhdistin vielä auton lasit märällä sienellä ennen lähtöä, ruskea kuravesi valui pitkin auton kylkiä. Tuuli oli kuorruttanut autot ruskealla pölyllä yön aikana.

Pakkasimme viimeiset tavarat kyytiin ja lähdimme puolalaisten kanssa matkaan. Loput saattueesta liittyisivät seuraamme matkan varrella. Mieleeni hiipi ajatus kuinkahan tässä oikein käy, puolalaisista vain muutama puhui englantia.

Saksalaisten ja norjalaisten liityttyä matkaamme jatkoimme kohti pohjoista. Pitkä saattue asetti omia haasteitaan ajamiselle. Nopeuksia pidettiin alhaisina jotta autot pysyisivät taajamissa paremmin letkassa.

Maaseudulla sadonkorjuu oli käynnissä. Miehet ahersivat sirppeineen pelloilla kasaten leikattua viljaa lyhteiksi kuivamaan. Paimenet vahtivat lammaskatraitaan valtavan kokoiset koirat apunaan.

Nautimme lounaan noin yhden aikaan aavikolla. Jannen ylläpitämä kenttäravintola tarjosi jälleen kiehuvaa vettä taistelumuonaan sekoitettavaksi.

Maaperä halkeili kuin maali auringon polttamassa seinässä. Varpumaiset kasvit taistelivat ankaraa elinympäristöään vastaan ja vihersivät kuin kiusallaan.

- On tässä hommassa sekin hyvä puoli ettei tee yhtään mieli Yyterin hiekoille kun kotiutuu, Janne totesi takapenkiltä.

Naurahdin vastaukseksi. Päivä merenrannalla kuulosti houkuttelevalta korvissani.

Elohopea nousi melkein +50 asteeseen. Päivän aikana nautitut nesteet tihkuivat hiljalleen ihohuokosten läpi ja liimasivat vaatteet tiukasti ihoon kiinni. Trombit halkoivat aavikkoa nostaen korkeita hiekkapatsaita jatkaessamme matkaa.

Paikalliset olivat heitelleet mäkisimmissä kohdissa olkia ajouralle pitoa lisäämään. Matka jatkui kivuttomasti. Ainoastaan pari kertaa joku ajoneuvoistamme jäi kiinni ja jouduimme turvautumaan lihasvoimiin liikkeelle pääsemiseksi.

Puolalaiset aloittivat LUP:n (Lay Up Position) tiedustelun. Me muut jatkoimme joen rantaan saakka tarkastelemaan maisemaa. Saksalaiset ja Norjalaiset saivat haluamansa tiedot joten palasimme puolalaisten tiedustelemalle yöpymispaikalle.

Puoli kahdeksalta olimme saaneet telttasängyt ja hyttyspeitteet viriteltyä yötä varten. Arto piirisi paikasta tuliasemakortin ja näytti meille vartiopaikan. Janne valisti meitä lääkintämiehen ominaisuudessa suihkuttamaan hyttysmyrkkyä sängynjalkoihin. Ei ole kiva herätä skorpioni makuupussissa taikka kengässä.

Iltapalaksi oli tarjolla tutuksi tullutta taistelumuonaa ja kahvia taikka teetä. Ehdin lepuuttaa silmäluomiani tunnin verran ennen vartiovuoroani. Hämärä oli jo hiipinyt aavikon ylle hamutessani varusteitani takaisin päälleni.

Kuunvalosta ei tänä yönä olisi paljoakaan apua, vain pieni sirppi valaisi hiekkatasankoja. Tähtitaivas näkyi harvinaisen kirkkaana ja tähtikuviot piirtyivät taivaankanteen tutuissa muodoissaan.

Pimeänäkölaitteen läpi nähtynä maisema heijastui aavemaisen vihreänä. Uzbekistanin puolella näkyi autojen ja rakennusten valoja, Afganistanin puolella oli täysin pimeää. Vartiovuoro kului nopeasti heinäsirkkojen siritystä kuunnellessa.

Vuoroni päätyttyä riisuin kengät jalastani ja asetuin moskiittoverkon alle makuulle. Nukahdin melkein heti. Heräsin viideltä aamulla viluntunteeseen, olisi ehkä pitänyt kaivaa makuupussi esille. Aamutoimien jälkeen purimme leirimme. Kello ei ollut seitsemääkään kun olimme jo liikenteessä. Vain renkaiden jättämät urat kertoivat yöllisestä majapaikastamme.

Seuraavaksi pysähdyimme paikallisen poliisin luona. Virastorakennuksen pihalla meitä odotti sulkeisjärjestykseen ryhmittäytyneet sinivuokot. Nopeaa tiedonkulkua, mietin itsekseni. Arto ja Pekka kävivät nauttimassa kupilliset teetä virastorakennuksessa ja vaihtamassa kuulumiset. Loppuosa ryhmästä jäi paahtavan auringon alle vartioon ja jakamaan ISAF NEWSiä ohikulkijoille.

Lopulta aloitimme paluumatkan kohti leiriämme. Edessä oli pitkä jotos hiekkaerämaassa. Erään dyynin takana meitä odotti yllätys, noin 50 lehmän lauma käveli kaikessa rauhassa pitkin käyttämäämme tietä. Paimenta ei näkynyt missään, eivätkä lehmät tuntuneet välittävät autojemme äänimerkeistä mitään. Lopulta viestimies Ari nousi etummaisesta autosta ja alkoi juosten ja huutaen raivaamaan tietä. Lehmät tuntuivat uskovan suomalaista vanhempaa konstaapelia ja matka jatkui.

Ehdimme päivällisaikaan takaisin leiriin. Jopa tarjolla olleet silakkapihvit upposivat hyvällä ruokahalulla. Iltapäivä meni varusteiden purkamisessa ja huoltamisessa. Saunan jälkeen yritin lukea tovin uusinta Ilkka Remestä, mutta uni vei lopulta helposti voiton.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi