Gazan konflikti koettelee tunteita

Kun Israelin ilmavoimat iskivät viikko sitten Gazan kaistaletta hallitsevan Hamas-järjestön asemiin, Helsingin Sanomain toimituksessa tiedettiin varmuudella, että lukijapalaute konfliktin raportoimisesta tulee olemaan vahvaa. Monella suomalaisella on hyvin ymmärrettävästi erittäin tunneperäiset siteet Israelin valtioon ja sen harjoittamaan politiikkaan.

Perinteisesti Israel on Suomessa koettu pieneksi valtioksi ja kansaksi, jonka olemassaoloa lukumääräisesti ylivoimaiset arabikansat uhkaavat.

Sodanjälkeinen sukupolvi - johon tämänkin kirjoittaja kuuluu - seurasi henkeään pidätellen kuuden päivän sotaa kesäkuussa 1967, mutta helpottui, kun Israelin sotakone osoitti ylivoimaisuutensa ja kukisti hyökkäävät arabit. Sama toistui Jom kippurin sodassa lokakuussa 1973, jolloin Israelin armeijan joukot valtasivat myös koko Jerusalemin.

Onko tilanne tänään samanlainen? Israel on miehittänyt Jordan-joen länsirantaa vuodesta 1967 ja rakennuttanut sinne siirtokuntia, joissa asuu noin 27 5000 ihmistä.

Gazan vyöhykkeen Israel luovutti vasta vuonna 2005 takaisin arabeille, mutta Israelin pettymykseksi vaaleissa menestyi fatah-järjestön sijasta äärijärjestö Hamas, jonka ohjelmaan edelleen kuuluu Israelin valtion tuhoaminen.

Hamas myös rikkoi ensimmäisenä puolen vuoden mittaisen tulitauon ja ryhtyi uudelleen ampumaan raketteja Israelin asutuksiin Gazan lähistöllä. Israel sanoo yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, ettei mikään valtio voi rauhallisesti katsoa, kun sen asukkaita uhataan jostakin raketein ja israelilaiset pakotetaan elämään pelon ilmapiirissä.

Kun Israelin viikon takaista iskua ja sen suhteellisuutta arvioidaan, on syytä muistaa, että tuo päivä on yksi verisimpiä Lähi-idässä sen jälkeen kun Israel miehitti länsirannan ja Gazan vuonna 1967.

Tunneasteikolla mitattuna Israel ei olekaan enää se pieni ja uhattu holokaustista selviytynyt kansakunta, jonka olemassaolo on jatkuvasti vaakalaudalla vihamielisten arabinaapureiden toimesta. Pelko Iranin mahdollisesta ydinaseesta leimaa Israelin politiikkaa ja Israelista onkin tullut tilanteen aktiivinen toimija. Tätä muutosta Israelin ystävien Suomessa on vaikea tunnistaa.

Israelin hallitus katsoo helmikuun vaaleihin ja uskoo, että sillä on nyt tuhannen taalan paikka tuhota Hamas, kun Washingtonissa on poliittisesti kuollut hallitus eikä uusi Barack Obaman hallinto pysty rakentamaan selkeätä politiikkaa Lähi-itään pitkään aikaan - niin tarpeellista kuin se olisikin.

Israelin taktiikka saattaa kuitenkin iskeä takaisin, sillä Lähi-idän historiassa asein ei ole helppo saada pysyviä ratkaisuja. Sen sijaan ikuisentuntuista konfliktia on jatkunut ja jatkunut.

Suurin osa tunnustaa nykyisin, että ratkaisun avaimet ovat kaikkien tiedossa: Israelin valtio, Palestiinan valtio länsirannalle ja Gazaan pääkaupunkinaan Itä-Jerusalem. Ratkaisu tuntuu kirjoitettuna yksinkertaiselta, mutta sitä se ei tietenkään ole. Tarvitaan Washington, YK ja Euroopan unioni vakauttamaan Lähi-itää kiistan varsinaisten osapuolten lisäksi.

Seuraavia siirtoja odotellessa kannattaa lukea Amos Ozin loistava kirja "Tarina rakkaudesta ja pimeydestä". Juutalaisten historiaa ja Israelin valtion syntyä kuvaava teos on paras todistus maltillisen ratkaisun välttämättömyydestä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi