HS 15.4.2007: Kansanmurhan jäljillä

Porvoossa asuvaa miestä epäillään sotarikoksista Nyakizun kylässä Ruandassa huhtikuussa 1994. Kymmenen päivän aikana tapettiin 21000 ihmistä. Silminnäkijät kertovat, mitä kylässä tapahtui ja miten mies osallistui verilöylyyn.

Porvoon viranomaisilla oli melkoinen pääsiäinen: Kiirastorstaina poliisi pidätti ruandalaisen miehen epäiltynä osallisuudesta kansanmurhaan Ruandassa vuonna 1994.

Kun poliisi tuli hakemaan miestä, tämän vaimo oli töissä ja perheen kaksitoistavuotias poika koulussa. Kerrostaloasunnossa Porvoon keskustassa tehtiin kotietsintä ja sieltä takavarikoitiin muun muassa tietokone ja puhelinmuistiot.

"Hänet vietiin kiirastorstaina, samalla tavalla kuin Jeesus. Se on hyvin ikävää", sanoo ruandalaismiehen ystävä, eläkkeelle jäänyt pappi Holger Nystedt.

Pitkäperjantaina mies vangittiin Porvoon käräjäoikeudessa, suljetuin ovin.

Nyt miestä on pidetty runsaan viikon ajan Vantaalla poliisivankilassa. Häntä saavat tavata ainoastaan lähiomaiset ja asianajaja, joka ei halua kommentoida tilannetta.

Matalaa profiilia pitävät muutkin.

"Tämä on hyvin raskasta hänen vaimolleen ja pojalleen. Vaimo kertoi puhelimessa, että kaupungilla liikkuminen on hänelle hyvin vaikeaa", kertoo perhetuttu, Vaasan ruotsinkielisen baptistiseurakunnan pappi Maj-Britt Vehkaoja.

Ruandalaismies on poliisivankilassa pitkälti ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin (HRW) vuonna 1999 Ruandan kansanmurhasta julkaiseman raportin takia. Yksityiskohtainen raportti perustuu silminnäkijöiden haastatteluihin sekä kansanmurhan aikaisiin dokumentteihin.

Ruandan hallitus etsintäkuulutti miehen HRW:n raportin perusteella. Helsingin Sanomat sai käyttöönsä myös toistaiseksi julkaisemattoman African Rights -järjestön raportin.

Mitä HRW:n raportissa sitten miehestä kerrotaan? Periaatteessa aika paljon. Osin nimellä, ja vielä enemmän epäsuorasti.

Miehen henkilöllisyys on viranomaisten ja viestimien tiedossa, mutta sitä ei julkisteta, koska esitutkinta on kesken eikä syytettä ole nostettu.

Sen takia häntä kutsutaan tässä porvoolaiseksi nykyisen asuinpaikan mukaan. Siitäkin huolimatta, että mies on alun perin kotoisin Burundista, jossa hän syntyi vuonna 1951.

Hän kuuluu hutuihin.

Ruandan kansanmurha kesti noin sata vuorokautta, huhtikuun 6. päivästä heinäkuun puoleenväliin vuonna 1994. Äärihutujen Interahamwe- ja Impuzamugambi-kuolemanpartiot sekä hutujen muut aseelliset ryhmät tappoivat arviolta noin 800 000 ihmistä – sekä tutseja että maltillisia hutuja.

Jännitystä kahden kansanryhmän välillä on ollut 1400-luvulta lähtien. Belgian siirtomaahallinnon aikana paikallinen valta annettiin tutseille. Ruandan itsenäistymisen jälkeen enemmistönä olleet hutut pääsivät johtopaikoille, kunnes vuonna 1990 Paul Kagamen johtama tutsijohtoinen Ruandan Isänmaallinen Rintama (RPF) valtasi maan.

Huhtikuun 6. päivänä 1994 Ruandassa ammuttiin ohjuksella alas lentokone, jossa matkustivat sekä Burundin että Ruandan presidentit, molemmat hutuja.

Muutama tunti lentokoneen maahansyöksyn jälkeen äärihutujen Interahamwe-kuolemanpartiot olivat pääkaupunki Kigalin kaduilla pystyttämässä tiesulkuja. Radiossa luettiin nimilistoja tapettavista tutseista.

Viisi päivää myöhemmin lähes kaikki ulkomaalaiset oli evakuoitu.

Käytännössä Ruanda oli täydessä sotatilassa. Anarkia levisi viikossa pääkaupungista maaseudulle. 13. huhtikuuta 1994 tappaminen alkoi Nyakizussa Etelä-Ruandassa lähellä Burundin rajaa.

Siellä asui myös porvoolainen.

Nyakizun alueen 61 366 asukkaasta noin 18 prosenttia oli tutseja. Loput olivat hutuja. Nyt Suomessa asti tutkitaan, mitä Nyakizussa seuraavien kymmenen vuorokauden aikana tapahtui.

Pormestarina huhtikuussa 1994 Nyakizussa toimi häikäilemätön Ladislas Ntaganzwa, äärihutu, jota sittemmin on yritetty saada oikeuteen kansanmurhasta.

Ntaganzwan rikollisuudesta ei ole epäilystä: hän johti Nyakizun teurastusta. HRW:n vuoden 1999 raportin mukaan pormestari etsi lähipiiriinsä luotettavia "intellektuelleja" eli muun muassa uskonnollisia ja bisneselämän johtajia. Porvoolainen oli kyläläisten mukaan tämän ryhmän vaikutusvaltaisimmasta päästä.

Porvoolaisella väitetään olleen monta roolia: hän työskenteli Maranban baptistikirkon nuorisokeskuksen johtajana. Etelä-Ruandassa oli paljon Burundin hutupakolaisia, joiden pakolaisleirin päällikkönä hän myös toimi. Sen lisäksi hän pyöritti "menestyvää" baaria Nyakizussa.

Ahkera mies. Tai sitten ansioluetteloa on jälkikäteen hieman liioiteltu.

Kun kansanmurha Nyakizussa alkoi, pormestarin lähipiiri – johon porvoolaisen siis väitetään kuuluneen – hankki HRW:n raportin mukaan aseistusta: kiväärejä, kranaatteja, keihäitä ja nuijia. Läheisen Gishamvun kylän sepiltä hankittiin keihäitä. Nauloilla varustetut kalikat tehtiin itse.

Aseet pormestarin läheiset jakoivat perustamilleen puolisotilaallisille partioille, osan porvoolaisen omistamassa baarissa.

African Rights -ihmisoikeusjärjestön haastattelema Augustin Karambizi, porvoolaisen palkkaama vahtimies, kertoi jälkikäteen, että hänen käskettiin kantaa porvoolaisen taloon "useita laatikoita, joiden kyljessä oli kuva aseesta".

Karambizin mukaan porvoolaista aseiden hankinnassa avusti hänen tuttunsa, pastori Eleazar Ziherambere.

Pormestari Ntaganzwa oli valmistellut kansanmurhaa useita kuukausia: asukkaille syötettiin äärihutujen ideologiaa, puolisotilaallisia joukkoja koulutettiin. Kaikilta odotettiin ehdotonta uskollisuutta pormestarille, ja tutseja alettiin etsiä.

Kun tieto presidentti Juvénal Habyarimanan kuolemasta saapui Nyakizuun, jo samana iltapäivänä läheisessä Gikongoron kaupungissa nähtiin taloja tulessa. Gikongoron tutsit alkoivat paeta Nyakizuun, jonka pormestari – tämä Ntaganzwa – lupasi pakolaisille turvapaikan Cyahindan kylän kirkossa. Se oli pormestarin julma ansa.

Hänen todellinen tarkoituksensa oli tapattaa alueen tutsit.

Huhtikuun 13. päivänä alkoivat tapahtumat, joiden takia – jos silminnäkijäkertomukset pitävät paikkansa – porvoolaista vastaan voidaan vielä nostaa raskaita syytteitä.

African Rightsin haastatteleman maanviljelijä Apollinaire Rugimbanan mukaan aseistettu partio saapui porvoolaisen kotiin Nyakizun vuoren rinteelle kahdeksalta illalla. Partiota johtivat porvoolainen sekä Jeanson-niminen mies.

HRW:n raportin mukaan he pysäyttivät 21-henkisen tutsien pakolaisryhmän, joka oli luultavasti matkalla Gikongoron kaupungista Burundin rajalle. Partio käski ryhmän nousta ylös kukkulan rinnettä ja istua porvoolaisen baarin viereen.

"Jeanson löi neljää miestä vasaralla päähän, ja he kuolivat välittömästi", Rugimbana kertoi African Rightsille.

HRW:n raportti tilanteesta on samankaltainen, mutta sen mukaan neljä tutsi-miestä teurastettiin vasaroin ja mailoin, ruumiit heitettiin ulkokäymälään ja loput pakolaiset vietiin mukana.

Seuraavien päivien osalta HRW:n raportin aineisto vain pahenee – myös porvoolaisen kannalta.

Kaksi päivää myöhemmin, 15. huhtikuuta 1994, pormestari saapui Cyahindan kirkkoon lava-autolla mukanaan poliiseja, entinen sotilas, yliopisto-opiskelija, yläasteen opettaja sekä porvoolainen.

He olivat silminnäkijöiden mukaan aseistettuja. Joukkoinaan heillä oli noin 200 burundilaista hutupakolaista sekä muutama tuhat hutuaktiivia. He tulivat tappamaan tutsit, joille pormestari oli luvannut turvapaikan. Raportin mukaan porvoolainen osallistui tappamiseen.

"Jokaisen (joka on Gikongorosta) täytyy lähteä, tai näette, mitä tulee tapahtumaan", pormestari sanoi megafoniin.

Sen jälkeen hän laski kolmeen. Alkoi silmitön tulitus ja kaaos, kertoi HRW:n haastattelema, kirkossa ollut tutsimies.

"Koska heillä ei ollut paljon luoteja, he ampuivat vain vahvimmat tutsimiehet ja tappoivat muut viidakkoveitsillä", toinen teurastuksesta selvinnyt tutsimies kertoi HRW:n tutkijoille kesäkuussa 1995.

Osa kirkkoon saarretuista tutseista pääsi pakoon läheisen, noin 2 000 metriä korkean vuoren rinteille. Saman vuoren, jolla porvoolaisen baarin väitettiin sijainneen. 16. huhtikuuta hutujoukot hyökkäsivät vuorelle paenneita tutseja vastaan. Iskua johti silminnäkijöiden mukaan porvoolainen.

Hyökkäyksestä eloon jäänyt tutsi kertoi myöhemmin, että "he tappoivat samalla tavoin kuin ihmiset menevät pellolle töihin ja palaavat kotiin, kun ovat saaneet tarpeekseen".

Hyökkääjillä oli kuivatut banaaninlehtikääreet rinnoillaan X:n muodossa ja kalkkia naamassa. He huusivat: "Tuzabatsembatsemba!" Olemme tulleet tuhoamaan!

Nyt siitä on tasan 13 vuotta aikaa. Nyakizun kylän sekasortoa, kauhua ja hulluutta on aika mahdotonta hahmottaa. 21 015 ihmistä tapettiin kymmenen päivän aikana. Kivääreillä. Viidakkoveitsillä. Puumailoilla, joihin oli isketty nauloja.

Naisetkin osallistuivat tappamiseen. Yli kaksivuotiaita lapsiakaan ei raportin mukaan säästetty.

Tavalliset kyläläiset, jotka eivät olleet koskaan tappaneet, oppivat. Moraalisäännöt laitettiin pariksi viikoksi syrjään.

Pormestarin joukot lopettivat teurastuksen 22. huhtikuuta 1994. Silloin Nyakizussa oli käytännössä enää alle kaksivuotiaita tutseja, sillä heidät oli pääsääntöisesti säästetty. Myöskään kaikkien hutumiesten tutsivaimoja ei tapettu.

Pormestari Ladislas Ntaganzwa – teurastuksen arkkitehti – halusi tappamisen jälkeen vaihtaa koko kyläneuvoston. Hän tahtoi neuvostoon luotettavia kansanmurhan tukijoita. Yksi luotetuimmista oli HRW:n raportin mukaan porvoolainen.

Kun kyläneuvoston kokoonpanosta äänestettiin toukokuussa 1994, erityistä painoarvoa annettiin sille, mikä rooli ehdokkailla oli ollut tappamiskampanjan aikana.

HRW:n ja African Rightsin raporttien vakavin syytös porvoolaista kohtaan on se, että hän ei ollut rivimies, vaan nimenomaan kansanmurhan organisoijia.

Hutujen sotaonni kääntyi toukokuussa 1994. Tutsien RPF-järjestön joukot – jotka olivat saaneet vahvistusta muun muassa Ugandasta – saivat yliotteen. Kun tutsijoukot lähestyivät kylää kesäkuussa, Nyakizussa pormestarin suosio kyläläisten silmissä oli jo laskussa.

Heinäkuun alussa pormestari ja hänen lähipiirinsä – ilmeisesti myös porvoolainen – pakenivat Gikongoron kaupungin kautta Zaireen, jonka nykyinen nimi on Kongon demokraattinen tasavalta.

Kun HRW:n ja kansainvälisen ihmisoikeusjärjestöjen verkoston FIDHin tutkijat saapuivat Nyakizun kylään kesäkuussa 1995, heitä odottivat joukkohaudat.

Tapettujen luut, vaatteet ja tavarat lojuivat entisillä kahviviljelmillä. Kukkulan tasanteella oli tuhottu talo. Sen edustalla oli ruumiiden jäänteitä sekä rikkinäinen rukousnauha, naisten alusasuja, puinen maitokulho ja lasten kouluvihko, johon oli kauniilla käsialalla kirjoitettu maanviljelyn oppitunnin aineistoa.

Mitä me tiedämme porvoolaisen syyllisyydestä? Tässä vaiheessa varmasti emme mitään.

Raporttien mukaan selvää on vain, että porvoolainen on ollut Nyakizussa, kun joukkomurhat on tehty. Hän on myös kuulunut kyläneuvostoon eli ollut pormestarin lähipiirissä.

Yksityiskohdat – se, onko hän todella osallistunut murhien organisointiin ja miten – riippuvat siitä, kuinka totuudenmukaisia silminnäkijöiden kertomukset ovat.

Kansanmurhat ovat aina hankalia tapauksia. Suomalainen Matias Hellman työskentelee Bosnia ja Hertsegovinassa entisen Jugoslavian kansainvälisen rikostuomioistuimen yhteysvirkailijana.

"Kansanmurhissa eloon jääneiden uhrien silminnäkijätodistuksilla on äärimmäisen tärkeä asema oikeudenkäynneissä, etenkin, kun kyse on murhista", Hellman kertoo. Aina uhrien lausuntoihin ei kuitenkaan voi luottaa. On tapauksia, joissa muistikuvat ovat vuosien mittaan vääristyneet. Traumat saattavat muuttaa mielikuvia. Ja on niitäkin tapauksia, joissa ihmiset ovat tekaisseet täysin valheellisia sotarikossyytöksiä.

Silti nimenomaan eloon jääneiden todistus painaa, jos se on muiden todisteiden – kuten kirjallisten dokumenttien, satelliittikuvien, videomateriaalin ja rikospaikkatutkinnan – valossa uskottava.

"Srebrenicastakin jäi ainakin 12 murhien silminnäkijää henkiin. Osa oli laitettu ammuttavien riviin, mutta he jäivät haavoittuneina henkiin. Joskus uhrin todistus riittää oikeudessa yksinään, jos se on vakuuttava", Hellman sanoo.

Se ei ole porvoolaisen kannalta hyvä asia – jos hän on osallistunut Nyakizun teurastukseen. Siis jos. Toistaiseksi ei ole muuta kuin jos.

Jos silminnäkijöiden kertomukset pitävät paikkansa, porvoolainen saattaa olla syyllistynyt aseiden hankintaan, jakamiseen, sotilaskoulutuksen järjestämiseen ja ainakin yhden aseellisen hyökkäyksen johtamiseen. Ehkä tappamiseenkin.

Mutta on porvoolaisella puolustajiakin.

Porvoolaisen kansanmurhan aikainen ruandalainen esimies löytyy Yhdysvalloista Pennsylvaniasta. Pastori Eleazar Ziherambere – sama mies, jonka silminnäkijä Augustin Karambizi väitti auttaneen porvoolaista aseiden hankinnassa – työskenteli vuonna 1994 Ruandan Baptistikirkkojen Unionin pääsihteerinä. Porvoolainen oli yhdistyksen paikallisen nuorisokeskuksen johtajana.

Ziherambere ja porvoolainen ovat lankomiehiä. He tapasivat joulukuussa Ziheramberen vieraillessa Suomessa.

"Human Rights Watchin raportin mukaan hän [porvoolainen] oli pormestari Ntaganzwan hyvä ystävä. Se ei pidä paikkaansa, koska hän oli päinvastoin kylän edellisen pormestarin Jean-Baptiste Gasanan erittäin läheinen ystävä. Ja Ntaganzwa syrjäytti Gasanan väkivaltaisesti", Ziherambere kertoo puhelimitse.

Jos porvoolainen on syyllinen, miksei Ruandan hallitus laittanut häntä kansanmurhasta epäiltyjen listalle jo vuonna 1999, jolloin Human Rights Watch julkisti raporttinsa, Ziherambere ihmettelee. Nimi ilmestyi listalle vasta vuonna 2006.

"Tiedän, että sodan jälkeen hänen [porvoolaisen] talonsa otti omakseen eräs tutsisotilas. On kerrottu useista tapauksista, joissa maasta paenneista hutuista on annettu jälkikäteen valheellisia syytöksiä, jotta nämä eivät palaisi Ruandaan vaatimaan omaisuuttaan takaisin", Ziherambere sanoo.

Porvoolaisella ei hänen mielestään ollut kylässä sellaista poliittista valtaa, että hän olisi voinut hankkia ja jakaa aseita. Tosin Afrikan Rights -järjestön silminnäkijän mukaan Ziherambere itsekin avusti porvoolaista asehankinnassa.

"Olen jälkikäteen kysynyt häneltä, kuinka paljon olet tehnyt siitä, mitä HRW:n raporttiin on kirjoitettu. Hän sanoi, ettei osallistunut siihen. Jos hän on syyllinen, rangaistakoon häntä. Mutta jos hän on viaton, tulkoon se selväksi."

Ziherambere pakeni Ruandasta 16. huhtikuuta 1994 – kesken kansanmurhan.

HRW:n raportin mukaan samoihin aikoihin porvoolainen jakoi aseita omistamassaan baarissa Nyakizussa. Mahtaako Ziherambere muistaa porvoolaisen baarin?

"En. Kun lähdin maasta, ei hänellä tietääkseni ollut baaria. Jos hänellä on sellainen ollut, sen on täytynyt olla vasta toukokuussa tai kesäkuussa."

Samaa väitti porvoolaisen vaimo Ilta-Sanomien haastattelussa: mitään baaria perhe ei omistanut.

Vaimo työskenteli ennen kansanmurhaa apulaisjohtajana Nyantangan terveyskeskuksessa suomalaisen Valdine Renlundin alaisuudessa. Nykyisin Renlund asuu Pietarsaaressa. Hän tuntee porvoolaisen 1970-luvulta, kun tämä tuli nuorena miehenä Nyantangan lähetysasemalle.

"En usko syytöksiin. Hän oli ystävällinen ja kohtelias jo silloin."

HRW:n raportin mukaan porvoolainen on alun perin kotoisin Ruandan naapurimaasta Burundista, josta hän saapui Ruandaan 21-vuotiaana pakolaisena vuonna 1972. Burundissa oli tuolloin meneillään sisällissota – tietenkin hutujen ja tutsien välillä. Ensin hutukapinalliset tappoivat arviolta 2 000–3 000 tutsia ja maltillista hutua, minkä jälkeen maan tutsiarmeija suoritti järjestelmällisen kansanmurhan. Maltillisten arvioiden mukaan kolmen kuukauden aikana Burundissa tapettiin 100 000–150 000 ihmistä.

Porvoolainen oli siis itse tutsien järjestämän kansanmurhan pakolainen. Ei olisi ihme, jos hänelle olisi jäänyt jotain hampaankoloon.

Ziheramberen ja suomalaisten perhetuttujen lisäksi porvoolaisen syyttömyyteen uskoo ainakin Suomessa asuva ruandalainen Sixbert Musangamfura. Hän ei tuntenut porvoolaista vielä kansanmurhan aikaan, mutta hän sanoo kuulleensa, että tämä auttoi sodan aikana monia pakolaisia.

"Ne, joita hän ei pystynyt auttamaan, saattavat nyt syyttää häntä siitä, ettei hän auttanut", hän sanoo.

Kesällä 1994 porvoolainen saapui pakolaisena Zaireen. Nyt jo eläkkeellä oleva porvoolaispappi Holger Nystedt työskenteli pakolaisleirillä vuonna 1995. He tutustuivat.

"Hän oli auttamassa muita pakolaisia. Hän oli herrasmies, hieno ihminen", Nystedt sanoo.

Kun osaa leirin pakolaisista ryhdyttiin palauttamaan Ruandaan, porvoolainen livahti rajan yli Keniaan Nairobiin.

Hän ei siis halunnut Ruandaan takaisin, ei edes rauhan aikana. Jotain hän pelkäsi.

Nairobista porvoolainen muutti Sambian pääkaupunkiin Lusakaan. Siellä hän opiskeli papiksi teologisessa collegessa. Niihin aikoihin HRW julkaisi raportin Ruandan kansamurhasta. Tuolloin Ruandan hallitus ei vielä kiinnostunut hänestä.

Suomesta porvoolainen haki turvapaikkaa keväällä 2003. Hän ilmoittautui vastaanottokeskukseen Vaasaan, koska siellä asui muitakin ruandalaisia. Ja olihan siellä baptistiseurakuntakin.

Evankelisessa kansanopistossa hän opiskeli ruotsia ja suomea vuosina 2003 ja 2004. Ruotsinkielisessä baptistiseurakunnassa hän oli tuttu näky.

"Hän veti seurakunnassamme kansainvälistä pienryhmätoimintaa englanniksi ja ranskaksi. Siellä on luettu Raamattua ja laulettu", kertoo pastori Vehkaoja.

Porvoolaisen vaimo ja 12-vuotias poika tulivat Keniasta miehen perässä Vaasaan elokuussa 2005. Arki oli vaikeaa, sillä Vaasassa ei ollut työtä, eikä ulkomaalaisvirasto myöntänyt pysyvää oleskelulupaa.

Menneisyys alkoi paljastua pala palalta. Ensin baptistiseurakunnan jäsenet näkivät raportin, jossa kerrotaan porvoolaisen osallisuudesta kansanmurhaan.

"Hän myönsi olleensa poliittisesti aktiivinen, muttei kuulemma osallistunut aseiden välittämiseen", Vehkaoja sanoo.

Se ei aiheuttanut toimenpiteitä seurakunnassa: "Miehen sanaan pitää luottaa."

Porvooseen mies muutti syksyllä 2006, vaimo sai töitä kotihoitajana. Perhe kävi sunnuntaisin kirkossa, ja pariskunta lauloi seurakunnan kuorossa.

Vuoden 2006 lopulla perheen rauhallinen pikkukaupunkielämä loppui.

Ruandan hallitus julkisti listan 93:sta ulkomailla asuvasta ruandalaisesta, joita epäillään osallisuudesta kansanmurhaan.

Listalla numero 9 oli porvoolainen.

Suomen rikospoliisi aloitti esitutkinnan tämän vuoden alussa. Asia pysyi salassa, kunnes 3. huhtikuuta kansainväliset Redress- ja FIDH-järjestöt julkaisivat tiedotteen, jonka mukaan EU-maissa asuu yhteensä 37 kansanmurhaan osallistumisesta epäiltyä ruandalaista.

Muutama päivä myöhemmin koitti kiirastorstai.

Oli porvoolainen syyllinen tai syytön, hänellä on paljon kerrottavaa tapahtumista Nyakizussa. Todennäköisesti porvoolaisen teot jäävät Suomen oikeuslaitoksen selvitettäväksi, koska Ruandan sotarikostuomioistuin Tansaniassa ei ota enää uusia juttuja käsiteltäväksi.

Ruandaan porvoolaista ei voi lähettää oikeuteen, koska siellä häntä saattaisi odottaa kuolemantuomio.

Jos syyte porvoolaista vastaan nostetaan, siitä tulee monimutkainen oikeustapaus. Lähes kaikki, mitä pienen, syrjäisen ja köyhän ruandalaiskylän teurastuksesta tiedetään, perustuu jälkikäteen kerrottuihin silminnäkijähavaintoihin.

Suuri osa silminnäkijöistä on pakolaisina eri puolilla maailmaa. African Rightsin johtaja Rakiya Omaar arvelee, että silminnäkijät Apollinaire Rugimbana ja Augustin Karambizi ovat vielä Nyakizussa. Ehkäpä Suomen keskusrikospoliisin on lähdettävä reissuun?

"Lähtökohtaisesti tämän tyyppinen tutkinta tulee painottumaan henkilötodistusten puolelle. Tutkimusta tullaan varmasti tekemään myös ulkomailla", rikosylikomisario Thomas Elfgren sanoo. "Mutta siihen en ole vielä valmis vastaamaan, että minne me matkustamme."

Joukkotuhonnasta Suomessa saa vähintään neljä vuotta vankeutta ja enintään elinkautisen.

Mutta siihen on pitkä matka. Toistaiseksi porvoolainen on syytön mies.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi