HS 19.4.2003: Ei koskaan enää pieni

Saska Snellmanin (nyk. Saarikoski) kirjoitus Tony Halmeesta huhtikuulta 2003.

Tony Halmeen käsi on suuri kuin patakinnas. Kädenpuristus on luja, muttei haastava - voimastaan tietoinen.

Amerikkalaisella runoilijalla Charles Bukowskilla oli tapana valitella pieniä käsiään, joiden vuoksi hän oli hävinnyt kaksi kolmesta käymästään baaritappelusta, vaikka oli ruumiltaan vahva ja luonteeltaan ilkeä. Samanlaiset runoilijankädet on minullakin. En olekaan ikinä tapellut. Tony Halme on sen sijaan tapellut koko elämänsä, rahasta ja mieskunniasta ja ties mistä. Hän on varmaan voittanut suurimman osan tappeluistaan, tuollaisilla moukareilla.

Me kaksi olemme muka sivistyneitä ihmisiä, toimittaja ja kansanedustaja, istumme eduskunnan kahvilassa ja kallistelemme pieniä valkoisia kuppeja, enkä voi olla miettimättä edessäni istuvasta miehestä uhkuvaa fyysisen väkivallan tuntua.

Eduskunta on suomalaisen vallankäytön keskus, ja kaikki valta perustuu viime kädessä väkivaltaan. Mutta järjestäytyneessä yhteiskunnassa väkivalta on aina siellä jossain, ei lihaksina pikkutakin alla. Kansanedustajat vilkuilevat Halmetta silmäkulmistaan epäuskoisina. Osmo Soininvaara pyörähtää käytävällä täyskäännöksen, ja Satu Hassi vilkaisee Halmetta kahvijonossa kuin jotain, joka on takertunut kengänpohjaan.

Ehkäpä täällä ei ole totuttu kansanedustajiin, jotka nimittelevät presidenttiä lesboksi? Ainoa poikkeus on Ben Zyskowicz. Hän tekee monta kertaa asiaa Halmeen luo ja tervehtii joka kerta iloisesti.

Television Vaarallinen risteys -ohjelmassa Halme ilmoitti nostavansa Benin korvasta ilmaan, ellei Ben hoida eduskunnassa hommiaan. Mietin, pelkääkö Ben korvansa puolesta vai onko hänellä Tonyn varalle kenties omia suunnitelmiaan?

Eduskuntavaaleissa 1906-1983 miehet äänestivät ahkerammin kuin naiset, mutta vuodesta 1987 alkaen naisten äänestysprosentti on joka kerta ollut korkeampi kuin miesten. Se ei vielä juurikaan näy eduskunnan kokoonpanossa, sillä vanhemmat naiset pitävät yhä miehiä pystyssä. Sen sijaan alle 40-vuotiaista kansanedustajista naisia on 32, miehiä vain 14.

Ja millaisia naisia!

Nuoret naiskansanedustajat ovat fiksuja ja kunnianhimoisia - sellaisia kuin vaikkapa tuoreet ministerit Paula Lehtomäki, Tanja Karpela, Tuula Haatainen ja Tarja Filatov.

Entäpä miehet? Eduskuntaan ei valittu saman kaliiberin miehiä kuten Otto Lehtipuu, Osku Pajamäki tai Jan Oker-Blom. Sen sijaan sinne valittiin lähes 17 000 äänen vyöryllä Tony Halme. Naisetko muka äänestävät tunteella?

Kun kysymys on suomalaisesta miehestä, onko vastaus todellakin Tony Halme? Froteepyyhkeen ja tämän ajatuksen kanssa lähden saunaan Kallioon.

Kun kuuma iho kohtaa kylmän kevään, höyry nousee Petestä paksuna pilvenä. Kotiharjun saunan vakioporukasta Pete on paikalla ensimmäisenä. Hän on jo ehtinyt ulkoritilöille seurailemaan muiden saunojien kiireetöntä saapumista. Täällä käy miehiä työttömistä professoreihin ja nyrkkeilijöistä transvestiitteihin.

Tuonne jätetään tittelit, Pete sanoo ja osoittaa oven pielessä seisovaa näkymätöntä roskista. Pukuhuoneessa miehet vähentävät vaatteitaan leppoisasti toisiaan naljaillen. Yli 20 vuotta Harjukadulla käynyt Kake kertoo, että oma emäntä suhtautuu hänen perusteellisiin saunomisiinsa suurella sopeutuvaisuudella. "Pakkaa saunakassin ja työntää vielä viinapullonkin sivutaskuun."

Kun miehet puhuvat naisistaan, on välillä vaikea päätellä, onko kyse vaimoista vai äideistä. Emäntä antaa iltalomaa tai muistutuksen tai laittaa joskus ulkoruokintaan. Muistan, että Tony Halmekin viittaa kaikkiin naisiinsa aina sanalla "mamma".

"Nuorena puhuttiin naisista ja muusta mukavasta, nyt kysellään, onko suoli toiminut ja kuinka käy vedenheitto", Kalevi alkaa käydä haikeaksi.

"Vaan vielä se nytkyttää!" Pete yrittää keventää.

"Sehän se onkin, kun ei me enää sellaisista puhuta", Kalevi tunnustaa.

Ennen aikaan lauteilla käytiin usein talvisotaa, mutta nyt veteraanit alkavat olla niin harvassa, ettei Kollaa kauan kestä. Elis Askikin otti ja kuoli. Enää ei kukaan etsi lauteilta 178-senttistä ja 78-kiloista miestä, josta tulisi oikeassa valmennuksessa takuuvarma maailmanmestari. Saunojat innostuvat ihmettelemään, minne on joutunut vanha kantakasvo Yksi - afrikkalainen lääketieteen opiskelija, jota ei erottanut piippuhyllyn pimeydestä, ennen kuin hän avasi suunsa ja pyysi sormi pystyssä löylyä: yksi! yksi!

Vakituisiin kuuluu myös eläkeikäinen transvestiitti Lasse jonka pitkä vaalea tukka, vaaleanpunaiset sukkahousut ja kiiltävät kumisaappaat herättivät ansaittua huomiota, kun saunayhdistys vieraili Vammalan savusaunaan tutustumassa. Huoltoaseman baarissa isäntämiehiltä olivat lihapiirakat lipsahtaa väärään kurkkuun.

"Kalliossa ei voi olla suvaitsematon tai saa äkkiä mustan silmän", Jari opastaa.

"Mies kuin mies, kunhan ei tyrkytä tapojaan ja pitää munat omissa housuissaan", Pete jakaa sivustatukea.

Saunayhdistyksen vetäjä Kari on vuorostaan ulkona jäähyvuorossa.

"Tällaistahan tämä on, sellaista pientä naureskelua. Kun joku porukasta kuolee, jutellaan vain, että hyvä, saadaan taas kakkua ja kahvia. Jälkeenpäin voidaan kyllä sanoa, että oli sekin vaan ihan hyvä jätkä."

Johtuu se sitten kalliolaisuudesta tai lempeistä löylyistä, mutta tästä saunasta tuntuu löytyvän vain pehmeitä poikia. Kaikki roolit, miehen roolikin, kuitataan täällä huumorilla.

Kello lähestyy viittä. Pekka korkkaa Tapion. Mieheltä toiselle kiertävä pullo tuntuu joltain miesten heimorituaalilta. Pullo luo yhteisen piirin, jonka ulkopuolelle tunnen jääväni.

On luvattava tulla toiste, ilman autoa ja titteliä. ..

Amerikkalaisissa painikehissä iskevät yhteen aina hyvä sankari ja paha konna. Halme tietää, kuinka tärkeä on hyvä story.

Halmeen kirja Jumala armahtaa - minä en oli mainosten mukaan "hylätyn pikkupojan raju tie Hollywoodiin ja raskaan sarjan mestariksi".

.Hylättyjä pikkupoikia Suomi on täynnä. Ja he haluaisivat olla sankareita jokainen.

Samaan aikaan, kun Tarja Halonen ja Anneli Jäätteenmäki kävelevät presidentinlinnassa halki salamavalokujan, minä istun Tony Halmeen kanssa eduskunnassa ja yritän ymmärtää, mihin miehet oikein ovat matkalla ja miksi. Päätän kysyä Halmeelta tämän lapsuudesta.

"Isä lähti, kun mä olin kuusi kuukautta vanha. Mä syytin siitä itseäni, ajattelin, että mussa oli jotain vikaa. Lapsena mulla ei ollut ketään kavereita, eikä kukaan koskaan käynyt meillä. Jos mä tutustuin johonkin kaveriin, tungin heti niille yöksi, että saisin syödä niillä aamiaista.

Tämän kaiken Halme on kertonut jo kirjassaan, mutta tuntuu silti liikuttavalta kuulla se ison miehen suusta. Samoin ajattelevat varmaan myös naapuripöydissä istuvat, sillä Halme ei vähääkään hiljennä kumisevaa ääntään henkilökohtaisista asioista puhuessaan.

"Kun mä olin kymmenen, mutsi kertoi, että mä olin ei-toivottu lapsi. Mutsilla oli eri äijiä, ja mä tunsin olevani niille pelkkä taakka. Ei aikuiset ihmiset tajua, mitä lapsi seinän läpi kuulee."

"Viimeiset kuusi vuotta himassa mutsilla oli eri äijiä, jotka hakkasi sitä kuin lentopalloa. Mutta en mä itkenyt, ei siitä ollut mitään hyötyä."

Tämähän alkaa kuulostaa suomalaisen miehen tavalliselta tarinalta. Erona on vain se, että yleensä näihin ei törmää eduskunnassa vaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa tai räkäpubeissa sulkemisaikaan.

"Mä nieleskelin kuustoista vuotta joka päivä kyyneleitä. Sitten mä aloin tapella takaisin. Jos joku on mulle villevittumainen, mä olen villevittumainen takaisin."

"Maailmassa on heikkoja ja vahvoja ihmisiä. Jotkut pärjää, mutta toiset sortuu, vaikka niillä olisi kuinka rikas ja rakas tausta. Ei mieheksi kasveta, mieheksi synnytään. Se on brutaali totuus."

Tajuan, että olemme Halmeen kanssa täsmälleen samanikäiset. Isättömiä stadilaispoikia kumpikin. Olemme voineet joskus 1970-luvun loppuvuosina jopa törmätä toisiimme kaupungilla, vaikka silloin minä olen tietysti vaihtanut toiselle puolelle katua.

Halmetta on haukuttu sovinistiksi, rasistiksi ja aivottomaksi pugilistiksi. Minä olen kai lähinnä lempeä feministi, mutta voin silti löytää Halmeen tarinasta jotain tuttua. Se on tämä mieheksi kasvamisen hankaluus.

Miestutkijoiden mukaan mies on ei-vauva, ei-nainen ja ei-homo. Pienikin lipsahdus ja mies joutuu heti epäillyksi jostakin näistä kolmesta.

Jos isä on lämmin ja lähellä, pojan on helpompi kasvaa mieheksi, mutta meillä äidin kasvattamilla on vaikeampaa. Pitää urheilla ja leikkiä sotaa ja kasvattaa lihaksia ja jahdata naisia ja kauheasti menestyä. Jotkut pojat voivat laittaa miehuusjutun varmuuden vuoksi vähän överiksi: heistä tulee hypermaskuliinisia miehiä. Panssarijätkiä. .

Sotilasasento uimaräpylät jalassa näyttäisi huvittavalta missä tahansa muussa tilanteessa, mutta sukeltajakurssi 79:n oppilaista on koomisuus kaukana. Kuten armeijassa sanotaan: ryhmä on erityisen motivoitunut.

Sukeltajat ovat laivaston erikoisjoukko. Kurssin 21 oppilasta on valittu sadan hakijan joukosta. Kolme vuorokautta kestävissä pääsykokeissa testataan kunto, voima ja korvien väli.

Tavallaan sukeltajat ovat vanhanaikaisia eliittitaistelijoita. Siinä missä puolustusvoimien työpaikkailmoituksissa tutkitaan nyt silmälasien takaa tietokoneruutua, sukeltajakurssin mainoksessa kaljupäinen sukeltaja väijyy rynnäkkökiväärin takana taistelun kiilto silmissään.

Tälle kurssille rillipäillä ei ole asiaa. Eikä naisilla. Yrittäneitä kyllä on, huippukuntoisia triatlonistejakin, muttei onnistuneita.

Rannikkojääkäreissä ja laskuvarjojääkäreissä naisia on jo ollut, sukeltajat kertovat, eivätkä onnistu salaamaan ylpeyttään.

Kesäisin kurssin aamu voi alkaa 15 kilometrin pikamarssilla, jota seuraa kahden kilometrin uimalenkki avomeressä. Ei ihme, että TV2:n Kova laji -ohjelmassa kilpailee kaksi sukeltajaa, Sami Sorri ja Harri Westerholm.

Armeijassa on viime vuosina kauhisteltu nuorten surkeaa kuntoa. Esimerkiksi Cooperin testin keskiarvo on muutamassa vuodessa romahtanut 2 700 metristä 2 400 metriin. Sukeltajakurssille kovakuntoisia on toistaiseksi riittänyt. Silti kurssin keskeyttää aina 10-20 prosenttia koulutettavista.

Sukeltajakurssille ei haeta teräsmiehiä vaan hyvähermoisia joukkuepelaajia.

Oppilaat Juhana Hulmi ja Jarno Ihala ilmoittavat sankari-ihanteekseen ihmisen, joka auttaa muita. Molemmat tähtäävätkin palomiehiksi.

"Hiihtäjä Mika Myllylä on sekä urheilijana että ihmisenä minulle sankari", Ihala tunnustaa. "Hän on tehnyt nöyrästi työtä, ei ole kerskunut saavutuksillaan ja on taas nousemassa pinnalle syvimmästä aallonpohjasta."

Mika Myllylä, Adolf Ehrnrooth, kiekkoleijonat, Tony Halme - tuntuu kuin viime vuosina olisi aina ollut joku sankari miehuuden ulkorajoja vartioimassa.

Hulmi myöntää olevansa hiukan ylpeä siitä, että palvelee armeijan viimeisessä miesten linnakkeessa.

"Pikkasen siitä tulee miehekkäämpi olo. En halua mollata tasa-arvoa, mutta uskon, ettei tänne edes sopisi nainen. Kurssi vaatii sellaista miehistä yhteishenkeä."

"Niin", Ihala jatkaa. "Miehet on sellaisia, että kun ne saa tehtävän, se hoidetaan ja tunteet pannaan sivuun. Välillä joutuu heittämään kaverille aika kovaakin kommenttia, eikä se välttämättä toimisi, jos olisi naisia mukana."

"Ja Herra sanoi: kosto on oleva minun, kun he vapisevin polvin tuomiotansa odottavat."

Tony Halme siteeraa Johanneksen evankeliumia ja vääntää hauistaljaa Davidin kuntosalissa, Pikku Roobertinkadulla.

Aikaisemmin päivällä eduskunnassa Halme vaikutti kireältä, mutta nyt juttu lentää ja hymy kohoaa korviin. Tony on tullut kotiin.

Halmeen kaula on kultaa täynnä: nyrkkeilyhanskat, käsipunnus, viikinkimiekka, Torin vasara ja Suomen leijona.

Tuntuu kuin Halme haluaisi koko ajan muistuttaa itseään siitä, kuka on ja mistä on tullut. Identiteetti on kerätty maailmalta pieninä palasina.

Kaikkein tärkeimmät viestit on piirretty ihoon, kuten viikinki olkapäähän , hintakoodi rintaan, pääkalloketju ranteeseen, Via Dolorosa hauikseen ja Exit Only peräaukon yläpuolelle.

Halme alkoi tatuoida itseään silloin, kun se oli muotia vain vankiloissa. Nyt yhtä hurjiin tatskoihin voi törmätä aerobic-saleissa. Vankilatatuointeja on selitetty sillä, että ruumis on vangin ainoa vapaa alue. Ehkä pätkätyöläissukupolvella on samanlainen elämäntunne?

Davidin salilla on kaiken kokoisia nostajia. Henri Lehmusto, 16, katselee ihailevasti Halmeen riuhtomista. Henrillä on tangossa 30 kiloa.

"Haluaisin olla atleettisempi, koska se on keino osoittaa, että pystyy hallitsemaan ja kehittämään itseään. Lihakset auttavat kohottamaan itsetuntoa - ja kyllä se varmaan lisäisi tyttöjenkin kiinnostusta", Henri kertoo.

Pienet väistävät punteilla isoja, mutta muuten salilla vallitsee samanlainen rauhanomaisen rinnakkainelon henki kuin Kallion saunassa. Lauman lämpö on minusta mukavimpia asioita miehenä olemisessa.

Halme pakkaa tankoonsa lisää rautaa.

"Sanoo ihmiset mitä tahansa, kyllä koko vaikuttaa ihan helvetisti. Pienillä miehillä ja rumilla naisilla on komplekseja, mutta ei tällaisella 140-kiloisella äijällä mitään komplekseja ole. Ihmiset arvostaa isoja ja vahvoja, eikä pieniä ja heikkoja."

Eduskunnassa Halme on jo ehtinyt luokitella miehet. Bryggaren Arto on ainoa oikeasti hyväkuntoinen. Antti Kalliomäki on myös tiukka, mutta liian laiha.

Huomaan vilkuilevani itseäni tyytymättömänä peilistä.

"Sen näkee jo kävelytyylistä, onko kaveri kunnossa. Ja poskista. Moni voi olla laiha, mutta treenatulla laihalla on posket lommolla."

Mutta mitä hyötyä on miesvoimasta eduskunnassa tai sen puoleen missään muuallakaan? Koneet tekevät työt, ja nörtit vievät rahat. Siitähän perinteisen miehen kriisi juuri johtuu: ettei ole oikeita miesten töitä, eikä kohta ehkä töitä ollenkaan.

"Ei ihmiset niitä rytsölöitä, piippoja ja olliloita ihaile - ne haluaa vain niiden rahat", Halme julistaa.

"Mutta mua ne ihailee, koska mä olen tehnyt itsestäni ja elämästäni jotain. Se on brutaali totuus."

Halmeen mielestä useimmat asiat ovat joko brutaali totuus absoluuttinen totuus. Hän ei juuri perustele tai selittele puheitaan vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat - siis niin kuin ne Halmeen mielestä ovat, mutta se taitaa olla hänelle sama asia. Omasta mielestään Halme puhuu totta, koska hän sanoo, mitä ajattelee.

Jos Halme sanoo presidenttiä "lesboksi", se on totuus, koska sellainen käsitys Halmeella on. Jos laulaja Maija Vilkkumaa taas sanoo Halmetta "natsiksi", se on valhe, koska Halme ei pidä itseään natsina.

Mieskirjoissa kerrotaan, että suomalaiselle miehelle on ollut erityisen vaikea sopeutua postmoderniin yhteiskuntaan, jossa totuudet ovat suhteellisia, roolit vaihtelevat eikä yhtä vakaata minuutta ole oikeastaan edes olemassa.

Luulen, että Halmeen äänestäjät ajattelevat, että 220 kiloa penkiltä nostanut jättiläinen voi viitata kintaalla moniarvoisen yhteiskunnan arvomaailmalle ja "olla vain oma itsensä" - siis "aito ja rehellinen suomalainen mies". Hänen toivotaan tarttuvan historiaa hännästä ja kääntävän aikaa 50 vuotta taaksepäin.

Jotenkin tuntuu vain oudolta, että aidon ja rehellisen miehen rooliin suomalaiset ovat valinneet henkilön, joka on luonut uransa Hollywoodin mainoselokuvissa sekä painikehissä Tony the Vikingin ja Ludvig Borgan rooleissa.

Kuntosalin seinillä on kuvia kiiltäväkroppaisista kehonrakentajista. Minusta ne näyttävät suoraan homon märästä unesta reväistyiltä. Halme on vertauksestani ällistynyt.

"Et kai sinä ole homo, jos tykkäät miestä esittävästä patsaasta? Kun katson tuollaista kuvaa, en ajattele, että haluan sen miehen, vaan ajattelen, mitä mä haluaisin itselleni sen miehen kropasta."

Kuin sanojaan vahvistaakseen Halme osoittaa tiukkalihaisen naisen kuvaa.

"Olen muuten pannut tuota naista."

Exit Only -tatuointi on saanut jotkut haukkumaan Halmetta homofoobikoksi. Halme väistää iskun.

"Jos mä en kerran pelkää Mike Tysonia , miksi mä pelkäisin homoja? Mä olen käynyt monta kertaa Don't Tell Mamassa ja Lost&Foundissa, ja homothan on mukavia, rentoja ja leppoisia kavereita."

Varmistan, ettei Halmeella ole kädessään mitään painavaa, ennen kuin teen seuraavan kysymyksen: Mutta jos se homofobia tarkoittaakin sitä, että pelkäät itse olevasi homo?

"Noin voi ajatella vain homo!" Halme iskee takaisin.

"Ja jos mä olisinkin homo, miksi mä sitä pelkäisin myöntää? Isätön poika, juoppo äiti ja kokaiiniakin olen vetänyt... jos mä nyt olisinkin työntänyt penikseni jonkun peräaukkoon, se olisi aika pieni nootti siinä laskussa."

Halme riuhtoo olkapäätaljaa alas ja mutisee samalla itsekseen.

"Mä olen käynyt lattiassa, mutta aina mä olen noussut. Aina olen noussut. Aina. Mä olenkin siitä vittumainen jätkä...

Kysyn Halmeelta perheestä. Lapsia hänellä ei ole, ei ainakaan vielä.

"Mä en ole halunnut lapsia, koska olen ollut aika kriittinen mun omasta lapsuudesta. Kai mä olen tahtonut elää sen aikuisena loppuun, leikkinyt isojen poikien leikkejä isojen poikien leluilla. Mutta kun mä nyt olen kansanedustajakin, olen vaimolle luvannut, että voidaan me hankkia lapsia."

Olen varannut Halmeelle yllätyksen. Hänen kirjassaan on kuva, jossa puolivuotias Tony istuu isän sylissä syömässä. Vauva katsoo kameraan hymyillen, silmät kirkkaina, täynnä iloista odotusta. Vähän kuvan ottamisen jälkeen Tonyn isä lähti nakkikioskille eikä palannut.

Sen kuvan muisto on seurannut minua viikkokausia. Liitän siihen mielessäni lauseen Halmeen kirjasta: Mä en enää koskaan halua olla pieni!

Olen laitattanut kuvan kehyksiin Halmetta varten.

Mihin joutuvat kaikki pienet onnelliset pojat? Mistä saapuvat suuret surulliset miehet?

Kahdeksan kuusivuotiasta poikaa pienessä huoneessa.

Jalmari ja Aksu painivat, Henri tappaa näkymätöntä vihollista karatepotkuilla tsambäm..

Roni loikkii Iiron selän yli pukkihyppyjä, Arttu juoksee huonetta ympäriympäriympäri. Vähän väliä joku poika huudahtaa: paavolipponen, paavolipponen!

Yleensä nämä pojat ovat ihan rauhallisia, mutta niitä taitaa haastattelu vähän jännittää", eskariryhmän opettaja Kaisa Virolainen sanoo.

Virolainen vähän ihmettelee, miksi tehdä numeroa pojista. Se on jollain tavalla 70-lukulaista.

Takavuosina tytöillä oli keijuretkensä ja pojilla seikkailunsa, mutta nyt päiväkodissa puhutaan yksilöistä. Siksi sitäkään ei pidetä ongelmana, että päiväkodin kaikki 28 työntekijää ovat naisia.

Viimevuotiset poikayksilöt sattuivat tosin olemaan keskimääräistä vilkkaampia, joten heillä oli tapana puskea toisiaan härkätaistelussa.

Nämä tämänvuotiset sen sijaan ovat lukijoita ja keskustelijoita. Paitsi nyt, kun heitä jännittää.

Henri tykkää valtameristä. Aamuisin hänellä on tapana istahtaa Kaisa Virolaisen viereen Jacques Cousteau -kirjan kanssa ja pyytää lukemaan. Lentokoneistakin Henri tykkää, mutta isä ja äiti eivät halua, että hän lukee sotakoneista tai aseista.

Pikkusuon päiväkodin lapset tulevat lähiseudun puutaloista. Onnellisista puutaloista, omenoiden keskeltä. Avioeroja tietysti on ja muuta, mutta yleisesti ottaen voidaan sanoa, että pikkusuolaiset ovat hyvien perheiden lapsia.

Virolainen tietää, että kansan kahtiajako näkyy jo eskareissakin: lasten harrastaminen ja huostaanotot ovat molemmat kasvussa.

"Ei mulle ole tapahtunut mitään niin kauheasti pelottavaa, että mä osaisin määritellä, mitä mä pelkään", Henri sanoo. "Kerran mä tosin näin mun huoneessa ihmehirviön, mutta kun mä huusin äitiä, se näytti, että ne olikin vaan naulakosta roikkuvia takkeja, sellainen harhahahmo."

Artulla on leikistä punaiset posket, tumma kihara tukka ja pyöreiden rillien takana tuikkivat silmät. Tyttöjen mielestä Arttu on varmaan vähän Harry Potterin näköinen.

"Tytöillä ja pojilla on se ero, että tytöt on usein märempiä", Arttu ilmoittaa. "Se johtuu nimittäin pusuista."

Pojat kertovat, että koko syksyn tytöt ajoivat poikia takaa ja pussasivat sitten naaman märäksi. Aksu tunnustaa, että häntä on varmaan pussattu kaikista eniten, eikä tunnu olevan siitä yhtään harmissaan. Mutta Aksu onkin jalkapalloilija, PK-35:n puolustaja ja sitä paitsi koko tarhan nopein juoksija.

Jalmari taas ilmoittaa olevansa tarhan vahvin. Hän on selättänyt painissa jotain puolet pojista ja kampannut yhden.

Arttu näkee unissa ja mielikuvituksessa pelottavia juttuja. Esimerkiksi mörön, jolla on sarvet ja lasermiekka ja sapelihammastiikerin hampaat ja lohikäärmeen häntä.

"Pitäisi heittää pimeyspallo, mutta tietenkin se nielaisisi sen!"

Mörköä vastaan Arttu voi saada apua myös Jojolta, joka on Artun unilelu. Pienestä koostaan huolimatta Jojo on varteenotettava pehmoeläin, sillä Jojolla on salamanyrkki, hypernyrkki, sähkönyrkki ja lasernyrkki.

Artun mielestä pojat saavat itkeä siinä missä tytötkin. Arttu itse itki viimeksi kaksi päivää sitten, kun pikkuveli veti Arttua tukasta.

Jos Ronia itkettää, hän menee kertomaan isälle tai äidille, jotka ottaa kaapista pumpulia ja puhdistusainetta tai puhaltaa vain, jos haavasta ei tule verta.

Vaaliaamuna 16. maaliskuuta Jakomäen äänestysalue 41 C:n vaalilautakunnan puheenjohtaja Vieno Tallqvist ei ollut uskoa silmiään: oven takana oli jono. Kaupungin laiskimmat äänestäjät olivat lähteneet liikkeelle.

Kun tulokset oli laskettu, tiedettiin miksi. Alueen ylivoimainen suosikki oli Tony Halme, joka sai äänistä 14,2 prosenttia. Halme oli ykkönen seitsemällä muullakin alueella. Joka 20. helsinkiläinen antoi vaaleissa äänensä Tony Halmeelle.

1930-luvun talouslaman ollessa syvimmillään Jerry Siegel ja Joseph Shuster keksivät sarjakuvahahmo Teräsmiehen. Teräsmies oli menettänyt kotinsa ja perheensä Krypton-planeetan tuhoutuessa, mutta saanut Maasta rakastavan uuden perheen. Supervoimiensa ansiosta Teräsmies saattoi nähdä seinien läpi, lentää luotia nopeammin ja hypätä suuren rakennuksen yli yhdellä loikalla.

Onko Tony Halme teräsmies?

"Eee-i, se on Suomen paras painija", Jalmari sanoo. "Mutta eduskuntavaaleissa se oli vasta viides, vähän huono."

Kirppupöytä, johon kuuluvat Anna, Mirella, Arttu, Roni ja Henri, on tehnyt Tony Halmeesta laulun. Se kuuluu näin:

"Tony Halme pieraisee, koko jengi kaatuu kyljelleen, Tony Halme leikki apinaa ja korvat heiluu vaan."

Ei, ei Tony Halme ole totuus suomalaisesta miehestä. Oikeastaan olen alkanut epäillä, onko Tony Halme totuus edes Tony Halmeesta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi