HS:n toimittaja täyshunnussa keräsi katseita Helsingin kauppakeskuksissa

Musta sifonki silmillä aiheuttaa horjahduksen. Töpsäytän etnisen kaupan tiskiltä kääntyessäni mustan miehen olkaan.

Mies elehtii anteeksipyyntöä – sillä lailla tavalliseen tapaan.

Sitten hän todella näkee minut: päästä nilkkoihin mustaan abayaan ja niqabiin, koristeltuun mustaan kaapuun ja kasvotkin peittävään huntuun, pukeutuneen naisen.

Mies lähes kumartaa ja uusii anteeksipyynnön arabimurteella. Näin kunnioittavasti minua ei ole kohdeltu koskaan.

Kun etnisistä kaupoistaan kuululta Helsingin Hämeentieltä on saatu kaiken peittävä musliminaisen asu, suuntaan Hakaniemen metrokäytävälle.

Tarkoitus on yrittää ymmärtää, miltä hunnuttaminen tuntuu ja miten muut ihmiset siihen suhtautuvat. Menen Itäkeskukseen, koska se tuntuu luontevalta: islamilaisittain pukeutuneita naisia näkee usein metrossa itään.

Oranssissa vaunussa ensimmäinen reaktio tulee heti.

"Hei, toi on hitonmoinen näky", hirnuu humalainen mies kolmelle känniselle toverilleen ruuhkametrossa. Muut ihmiset välttelevät taitavasti kasvonseutuani.

"Hei, sulta jäi toi." Hiukset oli koottu kiiltävällä donitsilla hunnun alle, mutta se putosi metronpenkille.

En osaa sanoa asiasta huomauttaneelle keski-ikäiselle naiselle kiitosta, kun en osaa päättää, voiko kokeessa puhua suomea ja paljastaa taustansa.

Laskostaessaan huivia päähäni Hämeentien kaupan nuori somalityttö huomautti, että harvat Helsingin musliminaisista käyttävät asua, jollainen minulla on ylläni.

Hän sanoi välttävänsä mustaa, koska se herättää huomiota dramaattisuudellaan. Iloisenkirjavat huivit ovat parempia, ja nuoren naisen mukaan Suomessa saa itse päättää, kuinka paljon päästään haluaa peittää.

Ostoskeskuksessa Itiksessä moni tuijottaa. Nuorukainen Rainbow'n siideritölkki kädessään kurvaa pylvään takaa eteen ja on läikyttää juomansa pelästyksestä.

Okei, musta on tosi dramaattinen. Itse alan tottua asuun, se on kevyt ja lämmin. Toisaalta esimerkiksi kassalla maksaminen on vaikeaa mustat hanskat kädessä. Eikä hunnun takaa näe kunnolla, erottaa vain hahmoja iltavaloissa.

Istun penkille. Kolmilapsinen perhe on ostanut jätskit ja on aikeissa istahtaa viereen. Noin viisivuotias poika on saada slaagin hahmoni takia.

Vanhemmat epäröivät. Voisin kuvitella, että mieli käy kamppailua lapsia pelottavan hahmon ja suvaitsevaisuuden välillä. He istuvat kuitenkin. Poika ei päästä minua syrjäkareestaan jäätelöä lipoessaan.

Päätän käväistä ulkona Puhoksen kirppiksellä. Turunlinnantien suojatietä ylittäessä tulee odottamaton kontakti.

Ikääntynyt somalinainen lausuu hiljaisella äänellä "salam aleikum", rauha sinulle.

Herkistyn. Ei minulla tavallisesti ole yhteyttä musliminaisiin. Tämä toistuu vielä monesti: eri tavoin huntua käyttävät eri-ikäiset ja eri etnistä alkuperää olevat musliminaiset tokaisevat jotain, joka on tervehdys mutta jota en ymmärrä.

Kirppiksen edessä tulee muslimimiehen reaktio. Kenties irakilainen tai turkkilainen mies tulee kavereidensa kanssa vastaan – ja tuijottaa. Tuijottaa uskomattoman intensiivisesti. Napitan takaisin, mutta sitä hän ei tiedä huntuni takia. Hän tuijottaa peräänkin.

Myöhemmin etnisen kaupan ovella notkuu toinen mies. "Moi! Hei! Odota."

En odota. Tuntuu, että täyshunnutettu musliminainen ei vastaisi tuon tason kutsuun.

Sellaisia ei juuri Suomessa kuule. Ranskassa asuessani joskus sain noita huutoja perääni. En minä vastannut.

Muutaman tunnin kuluttua päätän ottaa metron keskustaan Kampin keskukseen.

Siellä on aina innokkaita kosmetiikan tai kampauksen kaupittelijoita, joita yleensä saa juosta karkuun.

Täyskaavussa saa olla rauhassa, ei hullumpaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi