Ihan kuin ennen vanhaan

Suomalaiset eivät halua poimia mansikoita. Ymmärrän. Venäläiset ja ukrainalaiset haluavat poimia mansikoita. Ymmärrän.

Elettiin 1980-lukua. Viking Line vei meidät suomalaiset ensin Tukholmaan, ja siitä matka jatkui Visingsö-nimiselle saarelle Vätternille. Meitä tarvittiin, koska ruotsalaisia ei enää mansikanpoiminta kiinnostanut.

Ensin katsottiin opetusfilmi mansikasta ja laulettiin Ruotsin kansallislaulu. Sitten vain vaahtomuovista ja kuminauhasta itse kyhätyt polvisuojat jalkaan ja pellolle.

Vähitellen koipia alkoi kolottaa ja niska paloi ravuksi. Mansikkapenkkien päässä emäntä huuteli ohjeita skooneksi. Yöllä hiki valui ahtaassa parakissa, ja aamulla murojen kanssa tarjottiin maidon sijasta surmjölkiä.

Sitten joku meistä hoksasi, että suomalaisilta poimijoilta kynittiin matkasta, majoituksesta ja ruuasta enemmän kuin edellisvuonna. Meille sen sijaan maksettiin edelleen kruunu mansikkalitralta. Hävytöntä! Lakko! Strejk!

Pian istuttiin pitkän pöydän ääressä vastapäätä maajusseja. Lakkosanastoa ruotsiksi piti vähän hakea, mutta onneksi kaverin äidillä Suomessa oli ammattiyhdistyskokemusta.

Julkisuuteenkin päästiin: radio raportoi, ja paikallislehden gallupissa kysyttiin, pitäisikö suomalaistytöille maksaa enemmän. Kyllä ja ei, vastasivat ruotsalaiset.

Vieläkin on vaikea uskoa, että saatiin mitä pyydettiin: kruunu ja 25 äyriä litralta.

Ja kyllä muutakin mukavaa tapahtui: liiskattiin pellolla mätiä mansikoita toistemme tukkaan, pantiin tili sileäksi Jönköpingin kaupoissa ja päästiin kotibileisiin Stefanille ja Kaggelle ja Niklakselle ja ketä niitä olikaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi