Missä valta, siellä oppositio

Politiikassa vallitse outo paradoksi: kärkkäintä oppositiopolitiikkaa harjoittavat useimmiten ne, jotka ovat vallassa. Vähemmistöön jääneet taas vaikenevat, tai pyrkivät puhumaan yleisen totuuden varovaisella äänellä.

Ehkä väitettä on syytä täsmentää. En tarkoita, että johtavan oppositiopoliitikkomme nimi olisi tällä hetkellä Vanhanen tai Katainen, enkä edes sitä, että hallituksessa ja oppositiossa yhtaikaisesti olemisesta syytettyjen vihreiden kritiikki olisi terävämpää kuin demareilla. Ehei. Homma menee näin: Kiukkuisinta politiikkaa tehdään aina hegemonisesta asemasta käsin. Kun vasemmisto on vallassa, äänekkäin oppositio koostuu vasemmistolaisista, kun oikeisto, kovin huuto kuuluu oikealta.

En tiedä onko kyse yleisestä lainalaisuudesta, vai erityisesti suomalaisesta piirteestä. Meillä se vain menee näin. Kun oikeistohegemonia oli voimakkaimmillaan 1930-luvulla, perustettiin aggressiivisia oikeistoliikkeitä, kuten IKL ja AKS, vaatimaan, että yhteiskunnan pitäisi olla vieläkin oikeistolaisempi. Jo valmiiksi nurkkaan ajettua laitavasemmistoa vastaan säädettiin lakeja, eikä ollut demareillakaan helppoa oikeiston aktiivisimmilla tukialueilla, pääsihän pelkällä perustuslaillisuudellakin kyyditettäväksi itärajalle.

Vasemmisto-opposition ja maalaisliiton tehtäväksi jäi puolustaa demokratiaa ja estää maata luisumasta oikeistodiktatuuriin.

Sota käänsi asetelman nurin. Vasemmisto voitti vaalit, ja Neuvostoliiton ulkoparlamentaarinen tuki tarjosi vahvan selkänojan.

Kiivaimmat vasemmistovallan jaksot ajoittuivat 1940-luvun jälkipuoliskolle ja 1960–70-luvuille. Löyhemmässä mielessä meillä vallitsi vasemmistohegemonia 1980-luvulle saakka. Pitkästä valtakaudesta huolimatta juuri vasemmistosta nousivat aggressiivisimmat protestiliikkeet: Yhteiskunnasta olisi haluttu vieläkin vasemmistolaisempi. Oikeiston tehtäväksi jäi vuorostaan puolustaa kansanvaltaa.

Muurien murruttua vasemmisto on ajautunut vuosi vuodelta yhä ahtaammalle – viime kevään eurovaaleissakin ainoa vasemmistolainen läpimenijä oli Sirpa Pietikäinen.

Johtopäätöksenä vasemmisto puolustelee maailmaa hyvin maltillisesti juuri sellaisena kuin se on, kiukkuiset protestit taas tulevat oikealta. Oikeistopopulismi on ollut nousussa, Taistolaisten Uhrit vaativat oikeutta, viimeisiä veteraaneja kannetaan kovalla kiireellä vitriineihin näytille ja Mannerheim on jo moneen kertaan julistettu Maan Isäksi, Punikin Parhaaksi Kaveriksi ja ties miksi.

Ehkä ilmiö johtuu yliminän paradoksista, jonka mukaan vapauden lisääntyminen lisää myös kapinaa. Meillä tämä ainakin pitää paikkansa.

Yhteiskunnallisen protestin peruskaava kun on aina sama: vallitsevaa politiikkaa on vietävä vielä paljon pidemmälle. On oltava parempia ystäviä Neuvostoliiton kanssa, markkinoita on vapautettava vieläkin enemmän, maahamme ei saa päästää yhtään vääränväristä ihmistä jne. Juuri tästä syystä kapinaliikkeet eivät ole saaneet myöskään mitään aikaiseksi, muuta kuin nyt sen, että ovat istuneet vallan polvella ja kiusanneet pienempiään (samalla kun kuvittelevat olevansa uhreja).

Se taas ei ole aikaansaannos, vaan pelkästään ällöttävää.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi