Onko siivoojaksi ajautunut maisteri epäonnistunut ihmisenä?

Vanhassa maailmassa uskottiin, että koulutus on oikotie onneen. Akateemisten työttömyystilastot ovat jo kauan kertoneet, että uskomus ei enää pidä paikkaansa.

Viikon mielenkiintoisimman jutun luin silti tällä kertaa City-lehdestä. Akateemiset duunarit kertoo heistä, jotka ovat tämänhetkiseen työhönsä selkeästi ylikoulutettuja. Maisterin papereilla siivotaan, tohtori tekee toimistotöitä.

Ajautuminen koulutusta heikosti vastaavaan työhön on yleistynyt. Jutun mielenkiintoisin ilmiö liittyy kuitenkin siihen, kuinka tuskallista toimittajan on ollut löytää haastateltavia juttuunsa. Kukaan ei halua leimautua luuseriksi.

Duunarityö nähdään kouluja käyneelle suurena häpeänä. Miksi ihmeessä?

Artikkeli on loistava siksi, että se kuvaa hyvin sitä epävarmaa maailmaa, jossa sukupolveni elää. Koulutusjärjestelmässä tosiaan on jotain mätää, sisäänottomäärissä varsinkin. Kaikista nyt ei vain kerta kaikkiaan voi kouluttaa yhtä aikaa työttömiä media-assistentteja.

Ja kyllä, täysin väärään työpaikkaan päätyminen on paitsi haaskausta, myös usein henkilökohtainen murhenäytelmä. Onhan se typerää, jos ihminen joutuu vahingossa heittämään hukkaan parhaan osaamisensa.

Toisaalta samaan aikaan suututtaa.

Miksi nähdään tappiona tai jopa häpeänä, että joku päätyykin ekonomin sijasta taksikuskiksi, tai suurlähettilään sijasta lentoemännäksi?

Kaikkihan nimittäin eivät vain ajaudu koulutustaan vastaamattomalle alalle. Jotkut tekevät päätöksen itse: ehkä osa työllistyäkseen ylipäätään tai päästäkseen eroon loputtomista pätkätöistä, ehkä osa toteuttaakseen itseään, tai kyllästyessään oravanpyörässä juoksemiseen.

Jollekulle uusi ala on vapautus, ei pakko. Ihminen voi olla kyvykäs useammalla kuin yhdellä tavalla.

Joskus valinta ei edes pienennä palkkapussia. Hyvä putkimies voi ansaita enemmän kuin huono sosiologi.

Cityn juttu jättää asian tähän, mutta mistä kumpuavat ne asenteet, jotka tuovat tässä yhteydessä esiin sanan häpeä?

Miten meistä akateemisista on tullut niin snobeja, että pidämme vain itsemme kaltaisia työntekijöitä arvossa? Millaisessa umpiossa me elämme?

Emmekö me oikeasti näe sitä, että se taksikuski tai lentoemäntä tai putkimieskin tarvitsee omalla alallaan ammattitaitoa?

En usko siihen, että luokat olisivat yhteiskunnasta kadonneet. Tuloerothan ovat pikemminkin kasvussa.

Sen sijaan lienee totta, että jako tapahtuu erilaisin perustein kuin vanhassa maailmassa.

Koulutus ei nykyään tosiaankaan takaa automaattista nousua. Toki sillä silti saattaa olla suuri arvo, jos ajatellaan sellaisia vaikeammin mitattavia suureita kuin vaikkapa sivistys.

Se ei kuitenkaan ole merkki sivistyksestä, että katsoo pelkästään sen vuoksi olevansa oikeutettu halveksumaan kaikkia muita.

Ehkä juuri tästä viehättävästä asenteesta syntyvät kauhutarinat Aasiakas.netiin ja vastaaville palstoille. Osa meistä akateemisista pitää ihmisiä ympärillään palveluskuntana, jota sopii kohdella miten tahansa. Kaupan kassalle saa ihan vapaasti olla törkeä, ja rakennusmiehistä sopii valittaa, kun ne kehtaavat pitää meteliä juuri, kun itseä huvittaisi nukkua pitkään aamupäivällä.

Snobin maailmankuva järkkyy, jos joutuu myöntämään, että siellä kaupan kassallakin voi olla vaikka miten fiksu ihminen töissä.

Cityn jutussa toistuu välillä yksi muotisana: paskaduuni. Se on varmasti tuttu sana monille ikäluokkani ihmisille koulutuksesta riippumatta. Minusta paskaduunia määrittelevät kuitenkin pikemminkin kohtuuttomat työehdot kuin se, vaatiiko työtehtävien suorittaminen pistäytymistä yliopistossa vai ei.

Ehkä sitä kohtuuttomuutta vastaan pitäisi pikemminkin asettua yhdessä, eikä linnoittautua omaan valkokauluksiseen maailmaansa?

Tai ehkä Cityn jutussa mainittu lentoemäntä on oikeassa: ”On kovin 1950-lukua tai post-industriaalia määritellä oma identiteettinsä työn kautta.”

Kirjoittaja on HS.fi:n uutispäällikkö.

Muualla verkossa:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi