'Paholaisenkin asianajaja' Arvela uskoo, ettei suomalainen väkivalta ole geeneissä

Aarno Arvela, 61, on Suomen tunnetuimpia asianajajia. Hän on tullut tunnetuksi monista suurta huomiota herättäneistä oikeudenkäynneistä.

Arvela muistaa, milloin hän katsoi ensi kerran tappajaa suoraan silmiin. Vuosi oli 1980, kesä taittui syksyksi.

Asianajaja Martti Pöyhönen oli delegoinut vastavalmistuneelle Arvelalle joitakin helpompia toimeksiantojaan, mutta oli nyt saanut sairauskohtauksen ja kuollut. Henkirikoksen tekijälle piti löytää uusi asianajaja ja pian.

"Ei se hetki kuitenkaan niin dramaattiselta tuntunut kuin voisi ehkä kuvitella", Arvela miettii. "Hän oli aika tavallinen ihminen. Tulimme toimeen."

Ja sitten Arvela jo vaikenee. Päämies lienee yhä elossa, eikä hän muutoinkaan halua puhua yksittäisistä asiakkaistaan.

Pöyhöstä hän sen sijaan muistelee pitkään, eikä ihme. Opettihan tämä paljon, myös etiikasta ja siitä, miksi pahintakin ihmistä pitää puolustaa.

Arvelan ura on periaatteessa helposti kerrottu. Hän valmistui 1974 Helsingin yliopistosta lakimieheksi ja kantoi Esplanadin varrella sijaitsevaan Wasabankenin taloon kirjoituskoneen sekä puhelimen. Toimisto oli valmis.

Toimiston asiakaskunta on sittemmin muuttunut yhä nimekkäämmäksi, vaikka Arvela vakuutteleekin, ettei tapausten huomioarvo ole merkinnyt. "Eikä tämä julkisuus ole ehkä sitä kaikkein hienointa", hän sanoo. "Tässä lainaa kasvonsa aika ikävillekin asioille."

Toden totta. Arvela on puolustanut muun muassa hi-virusta levittänyttä Steven Thomasia, poliisisurmaaja Steen Christenseniä ja Heinojen murhiin osallistunutta poikaa. Lehdissä on näkyvästi myös kerrottu, miten hän edusti Anneli Jäätteenmäkeä Irak-skandaalissa ja valtiota Alpo Rusin oikeudenkäynnissä.

Rusin yhteydessä Arvela oli otsikoissa myös palkkioidensa takia. Hän laskutti selvästi vähemmän kuin Rusin juristit.

Kollegat kertovat, ettei valtava laskuttaminen ole ollut Arvelan tapana. Heidän keskuudessaan Arvela on kerännyt tunnustusta myös aktiivisella työllään Asianajajaliitossa.

Kun henkirikoksen tekijä ottaa yhteyttä Arvelaan, tilanteet ovat usein toistensa kaltaisia. Epäilty on poliisin huostassa ja teostaan hyvin järkyttynyt. Uhri on ollut monesti tekijälleen ainakin etäisesti tuttu.

"Suomalaiselle tapollehan on leimallista, ettei siinä ole kuin onnettomia osapuolia", Arvela toteaa. Taustalla on usein syrjäytymistä, välinpitämättömyyttä, päihteitä.

Arvelan mielestä alkoholi ei yksin selitä sitä, miksi Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa. On maita, joissa juopotellaan kuin täällä, mutta väkivaltaa on vähemmän.

"Meissä suomalaisissa täytyy olla jokin väkivaltaan turvautumisen mekanismi, joka sitten vain räjähtää. Alku ongelmien ratkaisemiseksi olisi yksinkertaisesti siinä, että myönnettäisiin, että näin on."

Arvela on puhunut asiasta ennenkin, jankuttanut seminaareissa ja haastatteluissa. "Saarnaan, koska tämä ei ole geeneissä vaan korjattavissa." Mutta korjaus kestää, koska se pitää aloittaa lapsista.

Oman lapsuutensa Arvela vietti Helsingin Punavuoressa. Agricolankirkon kulmilla potkivat palloa virkamiesperheen veljekset Aarno ja Lasse. Koti oli varsin tavallinen. Isä oli paljon töissä, äiti piti kodista huolta. Opiskeluun kannustettiin muttei painostettu.

Arvelan koulutie päättyi yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja juristiksi. Veljestä Lassesta taas tuli ylijohtaja valtiovarainministeriöön. "Että tästä ajasta ei saa mitään draamaa rakennettua", Arvela hymähtää. Järin jännittävää draamaa ei saa rakennettua hänen myöhemmästäkään elämästään.

1970-luvun puolivälissä hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Työt jatkuivat pitkään kuten ennenkin, kunnes 1980-luvulla Arvela huomasi sanovansa "ei" joillekin toimeksiannoille. Perheenisä ei halunnut asiakkaikseen esimerkiksi lasten hyväksikäytöstä epäiltyjä.

Siihen Arvela ei osaa vastata, millaisille tapauksille sanoisi nyt ei. Pedofiilejäkin hän on sittemmin puolustanut. "Jos se mitä Milošević teki edustaa nyt pahinta pahuutta, voi miettiä, lähtisikö sellaista puolustamaan", Arvela sanoo. "Minä en lähtisi."

Arvelan mielestä on perusoikeus, että ihminen saa apua tilanteessa, jossa häntä syytetään oikeuden edessä. "Siinä, saako apua vai ei, menee demokratian ja diktatuurin raja. Demokraattisen yhteiskunnan pitää apua hankkia."

Yhteiskunnan vastuuta Arvela penää myös siinä, että väkivalta saataisiin vähenemään. Hän sanoo, että kouluissa pitäisi opettaa enemmän sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Että jos lyö takaisin sen jälkeen kun itseä on lyöty, on yhtä syyllinen kuin se, joka aloitti.

"Samaan tapaan kuin on hyväksyttävä, että olemme väkivaltaan taipuvaisempia kuin muut, pitää hyväksyä, että meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät selviydy kasvatustyöstä ilman yhteiskunnan apua", Arvela sanoo.

"Vaikken halua tässä väheksyä kotien merkitystä, se kun on vähintään yhtä tärkeä kuin koulu. Jos äiti tai isä kääntää hiekkalaatikolla selkänsä, kun vahvempi vie heikomman lapion, on istutettu siemen. Lapsi ei saisi oppia, että fyysisesti vahvempi pärjää."

Arvela itse ei paljon halua puhua siitä, millainen isä on tyttärilleen ollut. Sen hän nyt 61-vuotiaana myöntää, että kasvatus oli aikoinaan paljon Liisa-vaimon vastuulla.

"Mutta kyllä minä jotenkin koen onnistuneeni siinä, että olen antanut heille osaltani mallia, tukenut ja kannustanut", Arvela sanoo.

"Ollut heidän elämässään läsnä, heidän puolellaan."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi