Palsa on altis eroosiolle

Märästä nevasta ja muhkeista mättäistä koostuvia kosteikkoja eli palsasoita on subarktisella alueella Pohjoismaissa, Kuolan niemimaalla, Siperiassa, Alaskassa, Kanadassa ja Japanissa.

Palsa alkaa muodostua, kun sataa vähän lunta. Silloin routa tunkeutuu syvälle maahan. Sitten tulee kuiva kesä, eikä jäätynyt kohta sula. Kasan päälle kertyy eristävää turvetta ja se kohoaa muuta suota korkeammalle, jopa seitsenmetriseksi.

Routakerros paksuuntuu talvisin. Lopulta kumpare pullistuu niin komeaksi, ettei enää peity lumeen. Se on altis eroosiolle: tuuli, ihmiset tai porot voivat kuluttaa kasvillisuuden pois. Syntyy ruhjeita, joille kasaantuva lumikatto estää jäistä ydintä vahvistumasta. Kesällä se sulaa ja kumpu luhistuu.

Matala palsa syntyy noin kymmenessä vuodessa, korkea sadassa. Hajoaminen sujuu nopeammin; tutkijat ovat havainneet ison palsan kadonneen vuosikymmenessä.

Uusia palsasoita ei kehity niiden tilalle, jotka ilmastonmuutos syö, uskoo Luoto. Nykyisten palsasoiden pohjoispuolella turvekerros on liian ohut. Vaikka lämpenemisen povataankin vauhdittavan turpeen kasvua, sitä kertynee vuosisadassa vain jokunen sentti. Palsan jäinen ydin tarvitsee puolimetrisen peiton.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi