Saksalaisten matkaan 1944 lähteneet naiset epäröivät yhä puhua

Saksasta palannutta suomalaisnaista kuulustellaan Hangon karanteenileirillä syyskuussa 1946. Konttoristi Kaisu Lehtimäeltä kysytään, miksi hän oli lähtenyt Lapista saksalaisten mukaan syksyllä 1944. Kuulustelupöytäkirja kertoo, että Lehtimäellä oli ollut romanssi saksalaisen sotilaan kanssa.

Näin lukee valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjassa.

Kuulusteltava ei ollut kihloissakaan saksalaisen kanssa, mutta kun ystävättärensä – oli puhunut lähtöaikeistaan, niin kuulusteltavakin oli päättänyt lähteä yhdessä, kun oli pelännyt tulevaisuutta Suomessa.

"Siinä on paljon valetta", Kaisu Lehtimäki, 89, sanoo nyt.

Ei Lehtimäki lähtenyt Saksaan miehen perässä. Häntä oli neuvottu valehtelemaan kuulusteluissa niin, koska silloisessa poliittisessa ilmastossa oli pienempi paha olla romanttinen tytönhupakko kuin kertoa totuus.

"Minä lähdin ryssää pakoon."

Kun Saksan armeija vetäytyi Lapista syksyllä 1944, mukaan lähti noin tuhat suomalaista naista. Osa jäi Norjaan, satoja naisia meni Saksaan. Ohjaaja Virpi Suutarin uudessa dokumenttielokuvassa Auf Wiedersehen Finnland heistä esiintyy neljä, joista yksi on Kaisu Lehtimäki.

Suutari tapasi ison joukon naisia, mutta vain muutama suostui puhumaan kokemuksistaan julkisesti, hekin pitkän taivuttelun jälkeen.

Monille suomalaisille vahvin mielikuva saksalaisten mukaan lähteneistä naisista liittyy Mikko Niskasen elokuvaan Pojat, joka perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin. Unohtumattomassa kohtauksessa Jake, jota esittää nuori Vesa-Matti Loiri, juoksee junan perässä, kun äiti hylkää hänet ja lähtee saksalaisen sotilaan mukaan.

Oikeasti Suutari sai selville vain muutaman tapauksen, jossa nainen olisi lähtiessään jättänyt perheensä. Yleensä lähtijöillä ei ollut mitään menetettävää. He olivat tavalla tai toisella irrallisia, juurettomia ja henkisesti orpoja, mutta myös nuoria ja seikkailunhaluisia, kertoo Suutari. Mukana oli kouluttamattomia kulkunaisia, mutta myös itsenäisiä sairaanhoitajia ja tulkkeja, jotka olivat työskennelleet aseveliaikana saksalaisten palveluksessa. He pelkäsivät, kuinka heitä saksalaisten lähdettyä kohdeltaisiin. Mutta muitakin naisia houkuteltiin Saksaan työvoimaksi.

Jokaisella on oma tarinansa. Suutarin elokuvan neljästä naisesta kaksi lähti romanssin myötä, yksi julman äidin takia. Ja sitten oli Kaisu.

Kaisu oli sota-aikaan parikymppinen, kielitaitoinen konttoristi. Hän oli kansakoulunopettajan tytär, ylioppilasmerkonomi ja hyvässä työpaikassa Rovaniemellä.

Hän ei itse tutustunut yhteenkään saksalaiseen sotilaaseen, mutta kyllähän heihin törmäsivät Lapissa kaikki. Saksalaisia oli Pohjois-Suomessa sota-aikana enimmillään yli 200 000.

"Kaduilla, jos heitä tervehti, rupesivat seuraamaan. Sanoivat Hyve ilta. Mie tykkäsin, että on parempi, ettei vastaa", Kaisu sanoo.

Tulkkina toiminut Kaisun ystävätär seurusteli saksalaisen kanssa ja houkutteli Kaisunkin lähtemään. Silloin uskottiin, että Lappi menetetään, Suomi pannaan poikki ja Neuvostoliitto ottaa Lapin omakseen. Maaherrakin sanoi radiopuheessa, että evakkoon lähdetään Lapista ehkä viimeisen kerran.

Käydessään Helsingissä veljensä häissä Kaisu oli kuullut, kuinka helsinkiläiset valittivat, että kaupunkiin tuppaa kohta lappilaisia evakoita, jotka vievät työpaikkoja.

"Minulle tuli siitä mitta täyteen. Päätin, että mie en Etelä-Suomeen lähe."

Ruotsia hän piti pelkurimaana, eikä halunnut sinnekään.

Kun Kaisu oli käymässä kaukana pohjoisessa Kaamasessa, hän kuuli, että vetäytyvät saksalaiset olivat polttaneet hänen kotitalonsa Rovaniemellä. Venäläisten huhuttiin olevan jo Ivalossa. Hän hyppäsi muiden naisten kanssa kuorma-auton kyytiin, matkusti Norjaan ja sieltä laivalla ja junalla Saksaan.

Lähtiessä tunteet olivat ristiriitaiset. Mielessä oli itsemurhakin. Vielä matkalla hän tuli katumapäälle, mutta saksalaiset eivät päästäneet häntä enää takaisin.

"Kun ylitin Norjan rajan, en pelännyt ketään enkä mitään."

Järkytyshän matka alussa oli naiiville, viattomalle nuorelle naiselle. Se kuuluu kirjeessä, jonka Kaisu lähetti äidilleen matkalta Norjasta:

On vain niin surkeata, kun monet täällä olevat suomalaiset tytöt ovat tänne matkustaneet vain huvitellakseen. Ihan itkettää aina kun juttelee sellaisten kanssa. Mutta ei voi juuri palopuhujaksikaan ruveta, koska suuri osa on siinä määrin rappiolla, ettei puhumisesta ole ihan mitään hyötyä.

Villeimmät ja vapaamielisimmät tytöt vaihtelivat partnereita, muistelivat ihania öitä ja suosittelivat toisilleen Hansia tai Fritziä sen mukaan, kuka oli hyvä sängyssä. Kaisu kirjoitti matkalla saksalaisille sotilaille rakkauskirjeitä tyttöjen puolesta, koska nämä eivät osanneet saksaa.

Kaisu sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka ihastuivat saksalaisiin. Nämä osasivat aina sanoa jotain kaunista. "Kehuivat vaikka korvia tai kaunista ääntä, jos ei naamavärkki ollut kummoinen."

Laivalla matkattiin Jäämerellä Kvalsundista Keski-Norjaan ja sieltä junalla Osloon. Siellä odotettiin viisi viikkoa Hitlerin päiväkäskyä siitä, mitä tytöille tehtäisiin. Sen ajan nämä kulkivat Oslossa joutilaina. Kaisu söi jopa Grand-hotellissa hummeria. Saksalaiset maksoivat suomalaisille naisille päivärahaa, hehän olivat ulkomaista työvoimaa.

"Rahaa heillä oli, muttei ruokaa", Kaisu sanoo.

Yhä kerrotaan, että saksalaiset olisivat viskanneet suomalaistyttöjä laivalta mereen. Tutkijat eivät ole löytäneet tästä näyttöä, Suutari sanoo. Hän arvelee, että jutut ovat osa sodan jälkeistä vihollisen demonisointia.

Kaisu kertoo, että saksalaiset kohtelivat heitä hyvin. Hänkin sai laivalla angiinan, joka hoidettiin. Pommitusten iskiessä matkan aikana tytöt pääsivät saareen turvaan.

Hitlerin päiväkäskyssä oli, että suomalaisia tyttöjä piti kohdella aseveljinä ja heidät piti tuoda Saksaan.

"Moni tyttö ällistyi siitä, miten huonosti asiat olivat Saksassa", Kaisu sanoo. Ei siellä ollut yhtään ehjää taloa ja puutetta oli kaikesta, vessapaperistakin, hän muistelee.

Syksy 1944 oli tosiaan huono aika saapua Saksaan. Tappioon ei ollut enää pitkä aika: Puna-armeijan ja liittoutuneiden joukot lähestyivät, Saksan kaupunkeja ja siviilejä pommitettiin. Tavallinen kansa oli pistetty pakkotöihin.

Hampurissa suomalaiset naiset parsivat sotilaiden sukkia kasarmilla, siivosivat, työskentelivät keittiössä, tarjoilivat upseerikerholla ja toimivat sairaanhoitajina. Samoissa hommissa oli työvelvollisia saksalaisnaisia, jotka ilkeilivät, että suomalaiset parsivat liian nopeasti ja veivät parhaat miehet. Ajanvietteenä pelattiin spiritismiä matkalaukun kannella.

Kaisu ei luottanut saksalaisten pommisuojiin, vaan meni muutamien suomalaistyttöjen kanssa mieluummin metsään. He kyhjöttivät yhdessä puun alla ja katsoivat pommikonelaivueita.

Suomen tilanteesta heillä ei ollut tietoa. He luulivat, että Suomi oli miehitetty.

Kasarmilla saksalaiset naiset vaativat myös suomalaisia tyttöjä tekemään Heil Hitler -tervehdyksen. Kaisu sanoi, että hän ei ainakaan kättä nosta. Hän meni leirin ylimmän poliittisen johtajan puheille ja kysyi, onko pakko.

Puoluejohtaja sanoi, ettei hänkään aamulla vaimolle sano "Heil Hitler", mutta olisihan tervehdys kohtelias ele.

"Mie sanoin, että niin kohtelias mie en ole."

Suomalaistenkin piti kuunnella Hitlerin puheita radiosta. Yleisesti huhuttiin, että Hitler olisi tullut hulluksi ja pureskelisi mattoa työhuoneessaan, Kaisu kertoo.

Saksalaiset eivät levittäneet Suomessa kansallissosialismin aatetta, ohjaaja Virpi Suutari muistuttaa. Tyttöjen tiedot siitä vaihtelivat. Monet Suutarin tapaamat naiset kertoivat Führeriksi kutsutusta Margit-rouvasta, joka valvoi suomalaisia tyttöjä matkalla Norjassa ja perillä Saksassa. Hän oli eronnut helsinkiläisrouva, saksalaisen everstin lemmitty ja täysin omaksunut natsiopin, Kaisukin sanoo.

Sodan päätyttyä Kaisu asui jonkin aikaa natsiperheen kortteerissa, mutta eivät hekään jakaneet ajatuksiaan teräväkielisen, vahvasti Jumalaan uskovan tytön kanssa.

Juutalaisten vainosta tiedettiin, kertoo Kaisu: esimerkiksi kristalliyön tapahtumat, juutalaisten omaisuuden riisto ja työleirit. Mutta kaasukammioista ei ollut kuultu.

Kaisu muistaa, miten he kerran tyttöjen kanssa elokuviin mennessä näkivät kaupungilla juutalaisten keltaista tähteä kantavan naisen. Nainen pelästyi ja kyyristyi seinää vasten, tytöillä kun oli saksalaiset manttelit päällä. Yksikään tytöistä ei palannut kotiin tietämättä sodan kauhuista. Kun sota päättyi toukokuussa 1945, amerikkalaisten hallinnoimalla vyöhykkeellä kansa pakotettiin elokuvateattereihin katsomaan saksalaisten keskitysleireillä kuvaamia filmejä. Muuten ei saanut elintarvikekorttia eikä ruokaa. Ovilla vahdittiin, ettei lähde kesken pois tai käännä päätä. Ihmiset itkivät, Kaisu muistaa.

Suomalaiset sairaanhoitajat näkivät ja kertoivat, mitä kauheuksia keskitysleireiltä löytyi.

Puolentoista vuoden aikana Kaisu oli töissä Hampurin lisäksi Bremenissä ja Bremerhavenissa sekä saksalaisten että Saksan vallanneitten amerikkalaisten palveluksessa.

Hän muistaa aamun, kun britit saapuivat saksalaisten kasarmille, jossa oli jäljellä parikymmentä suomalaista tyttöä ja kolme saksalaista. Kaisua osoitettiin aseella.

Kaisu kertoi lähteneensä Suomesta ryssiä pakoon, mutta britit alkoivat kehua liittolaisiaan. Kaisu suuttui. Hän haukkui tyhmät britit, jotka rukoilevat Westminster Abbeyssa venäläisten puolesta, vaikka eiväthän nämä edes usko Jumalaan.

Silloin Kaisu sai aseenpiipun rintaansa. "Ammu veikkonen, mie sanoin." Mutta henki säästyi.

Kaisu siirtyi amerikkalaisten palvelukseen konttorihommiin. Hän myös kirjoitti sotilaiden kirjeitä kotiin, kun nämä eivät osanneet oman äidinkielensä oikeinkirjoitusta ilman sanakirjaa.

Hän oppi polttamaan tupakkaa. Sen avulla jaksoi päivän syömättä.

Lopulta, vasta kesäkuussa 1946, tuli tieto, että Punainen Risti alkaa lähettää suomalaisia kotiin Lyypekin leiriltä. Kaisu oli tahtonut kotiin koko ajan.

Suomalaistyttöjen kokemuksiin Saksassa vaikuttivat kotitausta, kielitaito, koulutus, uskonnollisuus, itsenäisyys . . .  Kaisu pärjäsi hyvin, koska hänellä on hyvä itsetunto, Virpi Suutari sanoo.

Valtaosa Saksaan lähteneistä sadoista naisista palasi Suomeen, Suutari kertoo. Useimmat romanssit päättyivät. Sulhanen ehti kuolla sodan loppuvaiheessa, palasi entisen vaimon luo tai löysi uuden naisen, jonka kanssa elämä sai taloudellisesti paremman alun. Osa naisista "tuli järkiinsä".

Yksi Kaisun ystävistä tuli hylätyksi, oli hysteerinen ja päätti joka tapauksessa hankkia itselleen saksalaisen lapsen. Matkamuiston, niin kuin nykyään sanottaisiin. Sellaisia nuoret naiset ovat.

Kaisu odotti leirillä Suomeen pääsyä koko kesän 1946, mutta ensin palautettiin ne, joilla oli lapsia tai jotka olivat raskaana.

Lopulta tytöt tapasivat satamassa suomalaisia merimiehiä, jotka ottivat tytöt jäniksiksi laivaansa. Kaisukin karkasi leiriltä aidan alta.

Merimiehet varoittivat, ettei ryssävihasta kannattanut Suomessa puhua, suhdanteet olivat siellä nyt sellaiset. Kaisu heitti Lotta-järjestön jäsenkirjansakin mereen.

Turussa poliisi oli vastassa ja vei naiset Hankoon karanteenileirille.

"Mie en malttanu pitää suutani kiinni ja jouduin silmätikuksi", Kaisu sanoo.

Valtiollisen poliisin Hautojärvi piinasi ja painosti häntä yhä uusilla ylimääräisillä kuulusteluilla.

Kauhukuva kuulusteluista elää Kaisun mielessä edelleen. Se on kaiken hänen kokemansa jälkeen inhottavin muisto koko Saksan-matkasta. Kun Suutarin dokumenttielokuvaa tehtiin Hangon leirin rapistuneessa parakkirakennuksessa, Kaisu ryntäsi kesken kuvausten kauhuissaan ulos. Hän oli nähnyt Hautojärven ilmestyvän ikkunan taakse ilkkumaan.

Kaisu palasi Saksasta Rovaniemelle 1946. Perhe hyväksyi hänet. Kaikilla ei käynyt yhtä hyvin.

Naisten on pitänyt vaieta Saksan-matkasta usein omaisten tunteman häpeän takia, Suutari sanoo. Ympäristön pilkka ja viha on usein kohdistunut saksalaisten lapsiin. Heillä kaikilla tuntuu olleen joku lähipiirin ihminen, kyläkoulun opettaja tai eno, joka on ollut julma ja hakannut lapsia, Suutari sanoo.

Kaisu oli ajatellut teon tuottamaa häpeää jo lähtiessään. Se näkyy äidille kirjoitetusta kirjeestä: Jos nimittäin joku tuomitsisi teidätkin meidän mukaan lähteneiden vuoksi, älkää muistako pahalla, en voinut muuta. Kaisu.

Kaisulla on ystäviä, jotka ovat kieltäneet häntä paljastamasta, että he ovat tutustuneet Saksassa. Vielä muutama vuosi sitten Rovaniemellä ohikulkeva mies sanoi hänelle: "Mitäs saksalaisten makuualusta."

Kaisu ei avioitunut eikä saanut lapsia. Hän on elänyt yksin Lapissa koko ikänsä. Sisarusten perheet ovat hänelle läheisiä, samoin kuin se natsiperhe, johon hän tutustui Saksassa. Heistä tuli myöhemmin Jehovan todistajia!

Saksassa opittu tupakanpoltto on jäänyt tavaksi. Siitä oli konttorin päällikkötehtävissä etua: kun harkitsi yhden savukkeen verran, ei tullut sanotuksi alaisille niin kipakasti, Kaisu kertoo.

Helsinkiin Kaisu suostui tulemaan tammikuussa nähdäkseen Suutarin elokuvan. Hotellin kahvilassa hän tilaa hopiateetä eli kuumaa vettä ja maitoa.

On pakko kysyä, vaikuttiko Saksaan lähtö pysyvästi Kaisun elämään.

Vanhan naisen kasvot värisevät, kun hän sanoo: "Ainoa pysyväksi jäänyt on se ajatus, että kauhein kohtalo minulle olisi, että mie Etelä-Suomessa kuolisin. Jos mie nyt kuolen tänne Helsinkiin, se on Jumalan rangaistus", hän sanoo. Ja nauraa sittenkin.

Auf Wiedersehen Finnland -elokuvan voi nähdä Helsingissä 9. huhtikuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi