Supo – maailman paras sukututkija

Tullihallituksen yliaktuaari Olavi Pihlman sai 1970-luvun alussa kummallisen pyynnön. Hänen kontaktinsa Neuvostoliiton ulkomaanvakoilusta KGB:sta pyysi Pihlmania selvittämään, mihin kohtiin vastasyntyneet Suomessa rokotetaan.

KGB-upseeri oli kuullut, että Pihlmanin vaimon hyvä ystävä sattui olemana kätilö.

Pihlman vakoili rahaa vastaan Neuvostoliiton lukuun ja oli tottunut outoihin tehtäviin. Siksi hän teki työtä käskettyä.

Vähän myöhemmin, vuonna 1976, KGB-mies pyysi Pihlmanilta vielä suomalaista neuvolakorttia. Vain hetki tuon pyynnön jälkeen suojelupoliisi kuitenkin nappasi Pihlmanin, ja KGB jäi ilman tietoa pikkulasten terveydenhoidosta.

Miksi ihmeessä Neuvostoliiton mahtava turvallisuuspalvelu yhtäkkiä tunsi suurta mielenkiintoa kätilöintiin ja neuvolatoimintaan? Eikö vastasyntyneiden terveystietoa voitu vaihtaa ihan ystävyyden ja avunannon hengessä?

Todellisuudessa KGB-upseerin pyyntö ei ollut ystävällishenkinen, vaikka eräänlaisista synnytyksistä olikin kysymys. KGB-mies halusi tietoa äärimmäisten salaisten vakoilijoiden, illegaalien, luomista varten.

Viime viikolla julkistetusta Supon historiakirjasta Ratakatu 12 selviää, että Suomen piskuinen suojelupoliisi nautti maailmalla erittäin suurta arvostusta näiden illegaalien paljastamisessa. Tutkija Kimmo Rentolan mukaan Supon työ oli "kansainvälisesti kuumaa ja arvostettua tavaraa".

Supon kannalta tämä tarkoittaa tietenkin, että tietoa voitiin vaihtaa Suomen kannalta arvokkaaseen tiedustelutietoon vaikkapa CIA:n kanssa. Näin myös tehtiin, ja Supon maine maailman suurimman vakoilulaitoksen silmissä nousi.

Voidaan olettaa, että vaihdossa Supo on saanut tietoa esimerkiksi Itä-Saksan salaiseen poliisiin Stasiin liittyviin tutkimuksiinsa.

Supon päällikkö tapasi Yhdysvaltain matkoillaan vuosikausia aina CIA:n ylintä päällikköä, ja vieläkin Ratakadun vastavakoilutaitoja arvostetaan CIA:ssa ja FBI:ssä korkealle.

Mutta mitä nämä arkistojen kätköissä elävät valehenkilöt oikein olivat?

Illegaalit olivat ja ovat paperihenkilöitä, joille on luotu jonkin kansalaisuuden – vaikkapa suomalaisen – täydellinen henkilöhistoria.

Pelkät aidot virka- ja henkilöllisyystodistukset eivät suinkaan riitä vakoilussa. Uskottavuuden lisäämiseksi myös kehon merkkien piti täsmätä. Kun KGB:n työntekijä otti esimerkiksi suomalaisen paperihenkilön identiteetin, hän sai rokotusjäljet taatusti oikeisiin paikkoihin. Juuri tällaista tietoa KGB:n illegaalilinjan vakoojat päivittivät Pihlmanin kaltaisten apuriensa avulla.

KGB teki tarkkaa työtä myös muiden kansallisuuksien parissa. Israeliin lähetyt KGB:n illegaalit saivat antaa esinahkansakin isänmaan puolesta.

Suomen suojelupoliisi havahtui KGB:n luomistyöhön vuonna 1970, kun illegaalilinjan vakoojan huomattiin tapailevan ahkerasti ortodoksipappi Vladimir Tsvetkovia. Kävi ilmi, että suomalaisten kirkonkirjojen tyhjille riveille oli synnytetty paperihenkilöitä 1950-luvulta lähtien.

Aiemmin valehenkilöitä oli saatu aikaan varastamalla talvisodassa kuolleiden tai kadonneiden identiteettejä, mutta uusien ihmisten luomistyö oli uusi tieto.

Ortodoksipapin narahdus KGB-yhteistyöstä käynnisti Supossa ennennäkemättömän sukututkimuksen. Sen tuloksena saatiin selville, että maailmalla liikkui parikymmentä KGB-vakoojaa, joilla oli pesunkestävä suomalainen henkilöllisyys. Tieto oli järkytys Supolle, sillä suomalainen passi nautti suurta arvostusta maailmalla ja sillä pääsi maahan kuin maahan.

Mutta tapaus Tsvetkovin ansiosta Supo pääsi jyvälle KGB:n salaisimmista menetelmistä ennemmin kuin muiden maiden vastavakoiluelimet.

Suomi oli ollut väärentäjille oiva kohde, koska apuna olivat Karjalan alueelle jääneiden seurakuntien kirkonkirjat. Myös suomalaisia siirtolaisia oli paljon Neuvostoliitossa ja Pohjois-Amerikassa.

Supon sukututkimusten ansiosta pastori Tsvetkovin lainaamien kirkonkirjojen henkilöllisyydet putkahtelivat maailmalla esiin seuraavan parinkymmenen vuoden aikana 1980-luvun lopulle asti.

Valehenkilöistä kuuluisin on Reino Gikman ja hänen puolisonsa Martta Nieminen, jotka paljastuivat Pariisissa toukokuussa 1989. Gikman tapasi salaa yhdysvaltalaista diplomaattia Felix Blochia.

Yksi illegaalien tärkeimmistä tehtävistä nimittäin on kaikkein salaisimpien tietolähteiden tapaaminen. Suomalaisen liikemiehen ja yhdysvaltalaisen diplomaatin postimerkkiharrastus näyttää ulospäin täysin viattomalta.

Veikko ja Sirkka Pöllänen oleskelivat Helsingissä pitkään legendaa luomassa, mutta he lähtivät kaupungista paniikinomaisesti 1985. Syynä katoamiseen oli ilmeisesti KGB-upseeri Oleg Gordievskin loikkaus. Gordievski oli nuorena palvellut illegaalilinjalla, ja nyt oli vaara, että hän paljastaisi entisiä työkavereitaan.

Lähtö harmitti pariskuntaa tarkkaillutta Supon vastavakoilua. Supo olisi mieluusti seurannut, millaisiin tehtäviin Pölläset oli määrä lähettää.

Suomalaisten lisäksi muutkin pienet kansallisuudet ovat kiinnostaneet KGB:tä ja sen seuraajia.

Vuosi sitten illegaaleista saatiin tuoretta kokemusta Suomenlahden toisella puolella, kun Viron puolustusministeriön turvallisuusosaston johtaja Herman Simm jäi kiinni Nato-salaisuuksien vuotamisesta.

Simm tapasi vuosikausia tummaa miestä, joka oli henkilöpapereiden mukaan portugalilainen Antonio de Jesus Amuret Graf. Oikeasti hän oli KGB:n seuraajan SVR:n upseeri Sergei Jakovlev, jota Simm saattoi tavata rauhassa Viron vastavakoilun silmältä.

Mutta mitä kuuluu suomalaispapereilla liikkuville illegaaleille nykyisin?

Suojelupoliisi uskoo jäljittäneensä heistä suurimman osan, vaikka vielä 1995 maailmalla liikkui parikymmentä vakoojaa suomalaispeitteellä. Nyt 14 vuotta myöhemmin he ovat jo laskennallisesti eläkeiässä, joten heidän käyttönsä vakoilutehtäviin on vaikeaa.

Supo ei kuitenkaan voi täysin huokaista helpotuksesta, sillä illegaalit lisääntyvät paperilla. Supo havaitsi tutkimuksissaan 1986, että muun muassa Prahan keväässä 1968 vaikuttaenut illegaali Olavi Toivonen oli saanut 5. 10. 1964 pojan Tarmo Harald Toivosen.

Tarmo Toivosen ikäluokka on nyt hyvässä vakoiluiässä, ja heitä saattaa vielä elää arkistojen kätköissä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi