Talouskasvun savolainen malli

Puolituttu kuopiolaisisäntä ajeli hevoskärryillä torille vielä 1970-luvun lopulla. Kaupunki oli moneen kertaan tarjonnut autotietä pihaan asti, mutta ukko kieltäytyi. Syyksi hän mainitsi sen, että jos tie tehtäisiin, naapurikin saattaisi hyötyä. Sellainen peli ei vaan vetele.

Itä-Suomen erilaisille Juutas Käkriäisille – joka oli muuten kotoisin Sulkavalta, Savonlinnan ja Puumalan välimaastosta – naapurin hyöty on itseltä pois. Mieluummin sitä kärsii kuin antaa kaverin vedellä reteellä pelillään markkinoille.

Tässä kesällä on tullut tarkkailtua näitä itäsuomalaisia. Eivät ne ihan tarinamme kuopiolaisisännän veroisia ole, mutta aika paljon pitää tapahtua, ennen kuin kaksi savolaista yrittäjää ryhtyy yhteistyöhön. Se toinen kun voi hyötyä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö savolaiset olisi pohjimmiltaan höveliä porukkaa. Parempaa talkooväkeä saa hakea. Naapuria autetaan. Tehdään palveluksia, vastapalveluksia ja sen sellaista.

Joissakin olosuhteissa savolaisen voi myös palkata töihin. Sopimus pitää, jos sellaisen vain saa tehtyä.

Yleensä ei saa. Savolainen ei näet paljasta aikeitaan, kuten esimerkiksi sitä, mitä sattuu tekemään seuraavalla viikolla, ja että sopisiko silloin laittaa kattopellit.

Setelitukon heiluttelu, kellä nyt sellaisia on, ei paljon auta. Itsenäisen pientalonpoikainen perinne takaa se, että rengiksi ei rahasta ryhdytä. Ja samalla sen, että paikallinen talous ei kasva.

Psykoanalyytikko Martti Siirala kirjoitti joskus, että itäsuomalainen asuu kielessä, siinä missä länsisuomalainen käyttää sitä välineenä – tyyliin päivää, saisinko kaksi kappaletta saranoita. Juu, olkaa hyvä.

Kielessä asuminen taas on sitä, että puhuminen itsessään on päämäärä, sanottava asia sen väline. Että jos sattuu tarvitsemaan saranat, niin siinäpä oiva veruke jutustella pitkään.

Päämäärän paljastaminen pilaa hyvän jutun. Jos näet kertoo aikeensa, sehän tarkoittaa sitä että keskustelun syy poistuu. Kuuluisa savolainen jutustelu onkin sitä, että verhotaan omia aikeita tarinoilla. Puhellaan. Suoraan asiaan siirtymistä pidetään kerta kaikkiaan barbaarisena.

Mutta jutusteluun on toinenkin syy. Aikeiden paljastaminen alistaa toisten arvioinnille, ja siten vähentää itsenäisyyttä. Se taas on savolaiselle tärkeämpää kuin raha, valta ja kaikki maailman kalakukot yhteensä.

Taudin kuvaan kuuluu sekin, että ainoa asia josta savolaiset puhuvat vakavissaan on sen tuumailu, että mitähän joku kolmas, läsnä olematon henkilö meinaa. Siitä muuten riittää puhetta. Maallikko luulisi, että vaivattominta olisi kysyä suoraan siltä kolmannelta, että lähdetkö ajamaan soraa ensi torstaina.

Mutta minkäs maallikot tietävät. Suoriin kysymyksiin on näet vain viäriä vastauksia. Ja niiden tulkitseminen osapuilleen kohdalleen vaatii vankan itäsuomalaisen taustan lisäksi kosolti hyvää onnea.

Savo on syntynyt kaskimaille, jonnekin modernin valtion ja asumattoman erämaan puoliväliin. Se näkyy, vieläkin. Rahatalouteen siirtyminen on pahasti kesken.

Kahvilanpitäjä ei kerta kaikkiaan voi ostaa paikallisten emäntien leivonnaisia, ellei olla läheistä sukua. Mieluummin tilataan keskusliikkeeltä, kuin Miettisen Selmalta, vaikka Selman torttu on parempaa. Sama modernin yhteiskunnan keskenkasvuisuus näkyy politiikassakin. Kunnanvaltuustoihin valitaan sukupolvi toisensa jälkeen samojen isojen talojen isäntiä. Mitäs sitä valmista venettä keikuttamaan. Savolaisessa kun on vielä matalat laidat.

Itse istun paljon mieluummin iltaa savolaisessa kuin länsisuomalaisessa seurassa. Asiat on käyty läpi aika nopeasti, mutta niiden kiertelyssä riittää puuhaa pidemmäksikin aikaa. Tosin mukavalla seuralla on hintansa.

Talouskasvusta on Itä-Suomessa turha puhua, jos rahataloutta jo sinällään pidetään epäilyttävänä, saati että ne maan parhaat perunalimput todella saataisiin lähikaupan hyllylle. Jompikumpi kun saattaisi hyötyä keskinäisestä kaupasta. Ja sellainen peli ei vain vetele.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi