Vanha kuitti valotti Suomen ja Saksan sodanaikaista yhteistyötä

Se oli löytö. Tämän tajusi filosofian maisteri Oula Silvennoinen nopeasti eräänä kevätpäivänä 2006 penkoessaan mappeja Kansallisarkiston maanalaisissa makasiineissa Helsingin ydinkeskustassa.

Sota-ajan surmista tänään launtaina väittelevää Silvennoista oli jo pidempään vaivannut, ettei hän ollut ehtinyt käydä läpi erästä asiakirjasarjaa. Kyse oli Valtiollisen poliisin, Suomen sodanaikaisen salaisen poliisin, dokumenteista.

"Melkein ensimmäinen vastaan tullut asiakirja oli pikkuinen, viaton kuitti. Siinä kerrottiin, että suomalaistulkki on luovuttanut puolustusvoimille sen omaisuutta lopetettuaan palveluksensa yksikössä nimeltään Einsatzkommando der Sicherheitspolizei", Silvennoinen sanoo.

Einsatzkommandojen käsissä kuolemanvaarassa olivat kommunistit, partisaanit ja juutalaiset.

Tällaista Einsatzkommandoa ei Suomessa pitänyt olla, vaikka tiedetäänkin, että Suomen hyökätessä Saksan rinnalla Neuvostoliittoon kesällä 1941 koko pohjoinen rintamanosa Kainuusta Jäämerelle oli saksalaisjoukkojen vastuulla.

Silvennoisen löytämä kuitti kytki suomalaiset suoremmin kuin mikään siihenastinen arkistolöytö saksalaisten sodankäynnin epäinhimillisimpiin puoliin.

"Siihen asti olin löytänyt vain omituisia merkintöjä, joissa ei selitetty, mitä yhteistyötä oli tehty."

Kun Silvennoinen jatkoi penkomista, kokonaiskuva alkoi hahmottua. Hän löysi tiedot kokonaisesta 12-henkisestä suomalaisesta komennuskunnasta, jonka Valtiollinen poliisi lähetti Pohjois-Suomeen saksalaisten Einsatzkommandon käyttöön. Se tarvitsi tulkkeja ja kuulustelijoita, ja natsien tavan mukaan kuulustelijalla oli myös valta langettaa tuomioita.

Silvennoisen tutkimustulokset iskevät yhteen suomalaisen lähihistorian varjelluimmista opinkappaleista. Sitä kutsutaan erillissotateesiksi. Tällä teesillä on pyritty osoittamaan, että Suomi kävi toisessa maailmansodassa omaa taisteluaan sotkeutumatta kansallissosialistisen aseveljensä ideologiseen tuhoamissotaan.

Vaikka muutamat sodanjälkeiset tutkimukset ovatkin rikkoneet tätä kuvaa, se elää edelleen niin sanottuna virallisena totuutena: "Meille sota merkitsi erillistä sotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan", sanoi presidentti Tarja Halonen kolme vuotta sitten esitelmöidessään Suomen Eurooppa-politiikasta Pariisissa.

Silvennoisen Helsingin yliopistossa lauantaina tarkastetun väitöskirjan nimi on Salaiset aseveljet. Nimi viittaa siihen, että poliisiyhteistyöstä varmasti tienneiden piiri oli varsin pieni.

Toisaalta Silvennoinen kirjoittaa, ettei Valpon yhteistyötä Gestapon kanssa Pohjois-Suomessa aikanaan koetettu kaikin mahdollisin keinoin kätkeäkään. Siitä ovat selkein osoitus Silvennoisen tekemät arkistolöydöt.

Olennaista yhteistyön salailussa oli sen erikoinen puolivirallinen luonne, jossa lupia ei aina kysytty eikä siten myöskään myönnetty. Valpo ja sen edustajat pohjoisessa toimivat poikkeusvaltuuksin, saksalaisin säännöin ja heitä auttaen.

Siksi Salaiset aseveljet herättää kysymykset: kuka tiesi ja mitä? Kuinka ylös ulottui vastuu ilmiselvistä sotarikoksista?

Silvennoisen mukaan on perusteltua olettaa, ettei Valpo olisi ryhtynyt toimintaan ilman jonkinlaista sisäministeriöstä tullutta hyväksyntää. Kriittisenä aikana sisäministerinä toimivat Rkp:n Ernst von Born ja kokoomuksen Toivo Horelli.

Einsatzkommando Finnlandin teloittamien vankien lukumäärästä ei ole kunnon käsitystä.

"Ei edes tiedetä, kuinka paljon saksalaiset saivat sotavankeja pohjoisessa. Karkea arvio liikkuu 8000–9000:ssa, mutta eri asia on, kuinka suuri osa näistä luokiteltiin kommunisteiksi tai juutalaisiksi", Silvennoinen sanoo.

Salaiset aseveljet päättyy tavallaan onnellisesti.

Suomalaissaksalainen poliisiyhteistyö alkoi hiipua, kun saksalaisten hyökkäys pohjoisessa tyrehtyi. Näin ei tullut enää vankeja, joita seuloa ja käsitellä.

Lisää aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi