Vielä kerran Natosta ja Suomesta

Tampereen yliopistossa tarkastettiin syyskuun lopulla Juho Rahkosen kiintoisa väitöskirja Journalismi taistelukenttänä: Suomen Nato-jäsenyydestä käyty julkinen keskustelu 2003-2004. Väitöskirjassa Rahkonen käy lävitse eri lehtien ja televisiokanavien suhtautumista läntiseen puolustusliittoon, Suomen mahdolliseen jäsenyyteen ja niihin perusteisiin, joita sekä median edustajat että poliittiset vallankäyttäjät ovat keskustelussa tuoneet esiin.

Väitöksen aihe on hyvä, sillä paljon keskustelua on käyty läntisestä sotilasliitosta niin televisiossa, radiossa kuin lehdissäkin. Myös viime presidentinvaaleissa Nato-kysymys oli yksi avainaiheista.

Helsingin Sanomien osalta tutkija toteaa, ettei lehti ole ottanut selvästi kantaa Nato-jäsenyyteen, ja päättelee: "Lehdessä uskotaan, että tosiasiat kyllä puhuvat puolestaan, ja niiden esille tuominen on journalismin tehtävä. Kun lukee tarkkaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksia, huomaa, ettei niissä todellakaan oteta suoraa kantaa Nato-jäsenyyteen."

Asia ei ole välttämättä aivan näin. Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan "Liittoutumattomuus on enää orpo ja tarpeeton fraasi" 29. syyskuuta 2004 seuraavasti: "Liittoutumattomuudella ei ole sisältöä, joten käsite on syytä hylätä. Toiseksi, kun olemme EU:ssa hyväksyneet pisimmällekin menevän sotilaallisen yhteistyön ja kiinteimmätkin yhteydet Natoon, myöhempi oma hakemus myös Naton jäseneksi olisi luonnollinen ja lyhyt askel vailla erityistä dramatiikkaa. Kukahan virittäisi Mäntyniemen ja Merikasarmin herätyskellot? Kuka auttaisi huolehtimaan, että yleisönkin kuva turvallisuuspolitiikasta saataisiin ajan tasalle?"

Rahkonen ei ole ensimmäinen tutkija tai toimittaja, joka ei ole huomannut kyseistä pääkirjoitusta, eli Helsingin Sanomien myönteinen kanta Suomen Nato-jäsenyyteen on jäänyt vähintäänkin epäselväksi. Pitää siis hieman selventää.

Syitä matalaan profiiliin on useita. Ensinnäkään sotilaallisesta liittoutumisesta ei kannata tehdä sitä itseään suurempaa numeroa. Emme elä enää kahtia jaetussa kylmän sodan maailmassa, vaan paljon monimutkaisemmassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa, jossa myös Naton luonne on selkeästi muuttunut. Nato on tietenkin edelleen peruskirjansa 5. artiklan mukaan turvallisuudentakaaja, mutta samanaikaisesti sen toiminta ja luonne kehittyvät kohti kriisinhallintaa.

Toiseksi Suomen yhteistyö Naton kanssa on jo nyt erittäin läheistä. Jäsenyys toisi siihen vielä sen lisän, että Suomi saisi Naton jäsenille kuuluvan tiedusteluinformaation, jota ilman nyt jäämme. Sotilaat pitävät tätä merkittävänä puutteena.

Toiseksi Suomi on EU:n jäsen, ja EU-jäsenistä sotilasliiton ulkopuolella ovat Suomen ohella ainoastaan Ruotsi, Itävalta, Malta ja Kypros. EU:n jäsenyyden myötä Suomi myös liittoutui.

Suomen kansainvälisen aseman kannalta ratkaiseva päätös tehtiin syksyn 1994 kansanäänestyksessä, jossa selkeän enemmistön turvin hyväksyttiin Suomen jäsenyys unionissa vuodesta 1995 alkaen.

EU-jäsenyys on Suomelle monin verroin tärkeämpi kuin mahdollinen jäsenyys Natossa. Juuri siksi myös Helsingin Sanomat kirjoitti vahvasti EU-jäsenyyden puolesta. Lehti halusi, että enemmistö äänestää jäsenyyden puolesta, koska pidimme sitä Suomen tulevaisuuden kannalta olennaisena, jopa välttämättömänä.

Läntisen puolustusliiton kohdalla ei ole samanlaista tarvetta. Asiat kulkevat omaa latuaan. Suomen poliittiset päättäjät eivät ole ainakaan toistaiseksi pitäneet jäsenyyttä tarpeellisena, mutta eivät myöskään ole kyenneet perustelemaan, miksi Suomen kannattaa jäädä ulkopuolelle. Kiinnostavaa on, että moni päättäjä on tehtävänsä jätettyään kääntynyt avoimesti jäsenyyden kannalle, aina presidentti Martti Ahtisaaresta alkaen.

Selvästi painavin peruste pysyä Naton ulkopuolella on päättäjien kannalta kansalaismielipide, joka kaikissa mittauksissa vieroksuu jäsenyyttä. Mitähän kansalaiset olisivat vastanneet, jos heiltä olisi aikanaan kysytty, kuinka läheistä yhteistyötä Naton kanssa saa harjoittaa? Onko oikein osallistua, jopa johtaa, Nato-vetoisia joukkoja kriisialueilla, onko oikein harjoitella Naton kanssa, onko oikein osallistua EU:n nopean toiminnan joukkoihin, joissa toimitaan yhdessä Nato-maiden Saksan ja Hollannin kanssa jne. Yhteistyö on paljon likeisempää kuin äänestäjät tietävätkään. Vain jäsenyys puuttuu.

Suomen ulkopolitiikan toimintaympäristö on tällä vuosikymmenellä ratkaisevasti muuttunut, mutta siitä ei ole tehty asiaankuuluvia poliittisia johtopäätöksiä. Ajan rientoa kuvaa hyvin se, että kun Suomi liittyi Naton rauhankumppanuusohjelmaan vuonna 1994, Suomi ei ollut edes EU:n jäsen ja Baltian maat olivat sekä EU:n että Naton ulkopuolella. Nyt Itämeren maista sotilasliiton ulkopuolella ovat enää Suomi, Ruotsi ja Venäjä, joka sopimusjärjestelyin on sekin kietoutunut yhteistyöhön Naton kanssa.

Suomi on edennyt kohti Naton jäsenyyttä tälläkin vuosikymmenellä hitaasti mutta selvästi. Seuraavan kerran asiaan palataan uudessa eduskunnassa vaalien jälkeen, jolloin päivitetään Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko.

Olisi hyvä, jos silloin voitaisiin ottaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa mainittu luonnollinen askel kohti jäsenyyttä - ilman suurta dramatiikkaa.

OIKAISU

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi