Satavuotias Savonlinnan oopperajuhlat aloitti nostalgiakautensa Giuseppe Verdin Aida-oopperalla, joka sai ensi-iltansa Olavinlinnassa kesällä 1986. Unkarilaisen András Mikón ohjaama ja Seppo Nurmimaan lavastama ja puvustama esitys on oopperajuhlien historian kaunein spektaakkeli. Sen lumovoimasta on vielä paljon jäljellä.

Vanhentunutta 1980-luvun oopperaestetiikka Aida kieltämättä edustaa. Kukaan itseään kunnioittava ohjaaja ei ainakaan Euroopassa kehtaisi ohjata enää Aidaa ritualistiseen faarao-ajan tyyliin. Saksassa tällainen egyptologinen kuvasto haukuttaisiin armottomasti kuluneen kliseiseksi ellei peräti puhtaaksi kitschiksi.

Politisoituneiden ja modernisoitujen Aida-tulkintojan jälkeen on kuitenkin oma viehätyksensä katsella esitystä, joka kunnioittaa Verdin oopperan alkuperäistä henkeä ja pyrkii loihtimaan faaraoiden maailman eksoottisen juhlavaa tunnelmaa.

Mikón ohjauksen suuria ansioita on, että hän suunnitteli sen yhdessä Nurmimaan kanssa Olavinlinnan näyttämön mittojen ja ulottuvuuksien mukaiseksi.

Sivusuunnassa liikkuvat pitkät pappis- ja sotilaskulkueet sopivat tälle näyttämölle erinomaisesti. Ylhäällä oikealla sijaitseva iso holviaukko ja näyttämön ylätasanne ovat myös tehokkaassa käytössä.

Verdin Aida on suuri ooppera, joka vaatii suuriäänisiä solisteja ja isokokoista kuoroa.

Ensi-illassa lauloi kaksi upeaa äänitykkiä, tenori Johan Botha Radamèsina ja mezzosopraano Anna Smirnova faaraon tyttärenä Amneriksena. Voitokkaimmin osansa selvitti Smirnova, jonka tumman metallikas ääni soi kiinteän loistokkaana ja linjakkaan iskevänä myös dramaattisissa purkauksissa.

Botha oli hieman karhea ja epätasainen, mutta oli hienoa kuulla Olavinlinnassa yhtä nykyhetken mahtavimmista tenoreista. Siinä on rajua voimaa. Loppua kohden Botha sai äänikanuunansa yhä tiiviimmin hallintansa, ja lopun surullisen ekstaattisessa rakkausduetossa se oli kauneimmillaan.

Kesti aikansa ennen kuin Aidan osan esittäjä Kristin Lewis pääsi eroon yläaluetta hieman vaivaavasta kireydestä ja kurkkusoinnista. Hänen läpilyöntivoimainen sopraanonsa alkoi kuitenkin kaartua kauniimmin ja kauniimmin, ja lopun rakkausduetto oli hänenkin lyyrisesti säteilevä huipennuksensa.

Fikili Mvinjelwan baritoni jyrähteli joskus sotaisen sankarillisesti Etiopian kuninkaan Amonasron osassa, mutta hän ei saanut ääntään aina syttymään ja puremaan.

Basso Mikhail Kazakov oli järeä ja ankara ylipappi Ramfis, ja bassobaritoni Matias Tosi mies paikallaan Egyptin faaraona.

Näyttämön eri puolille sijoitettu kuoro teki esityksestä stereofonisen, uljaasti kaikuvan ja kalskahtavan juhlaseremonian.

Kapellimestari Elio Boncompagnini suosi joutuisia tempoja ja notkeaa dramaattista iskutusta. Oopperajuhlaorkesterin hän sai soimaan sulavan laulavasti ja lämpimän eksoottiseksi.