Eläimet tekivät mainosmiehestä taiteilijan

Norjalainen Per Maning luopui mainosurasta kuvatakseen koiria, lehmiä ja hylkeitä

Kulttuuri
 
Kaisa Viljanen
Rio Gandara HS
Norjalainen Per Maning on tullut tunnetuksi eläinaiheisista valokuvistaan. Kuvassa näkyvä hylje on kuvattu tanskalaisessa eläintarhassa.
Norjalainen Per Maning on tullut tunnetuksi eläinaiheisista valokuvistaan. Kuvassa näkyvä hylje on kuvattu tanskalaisessa eläintarhassa. Kuva: Rio Gandara HS

Tässä on hevonen. Hän on tiineenä. Näetkö miten varsa liikkuu vatsassa?" kysyy Per Maning (s. 1943) teoksensa äärellä.

Seisomme katsomassa Synnyttää-videota Espoon Emma-museossa. Norjalaistaiteilijan näyttely avautuu yleisölle tänään keskiviikkona.

Kun Maning puhuu eläimistä, malleistaan, hän käyttää persoonapronominejashe ja he. Puheesta huokuu syvä kunnioitus.

Kuka

Per Maning

  Syntyi Oslossa 1943.

  Asuu Oslon Ekelyssä, Edvard Munchin lahjoittamille maille rakennetussa ateljeeasunnossa.

  Työläisperheen lapsi. Harrasti lapsena trumpetinsoittoa korkealla tasolla mutta lopetti, kun vanhemmat toivoivat pojalleen oikeaa ammattia.

  Opiskeli taidetta Kööpenhaminan taideakatemiassa.

  Nimekäs Haugen & Maning -mainostoimisto 1974–1987.

 Useita yksityis- ja ryhmänäyttelyitä ympäri maailmaa, muun muassa Venetsian biennaalissa ja Sydneyn biennaalissa.

  Teoksia mm. MoMAn, Amsterdamin Stedelijk-museon ja Kiasman kokoelmissa.

"Eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin sinä ja minä", Maning sanoo ja katsoo suoraan silmiin.

Kaikki alkoi koirasta, Leo-nimisestä labradorinnoutajasta. Per Maning oli 1970- ja 1980-luvuilla menestynyt mainosmies Oslossa, maansa huippuja. Myös hänen vaimonsa työskenteli Haugen & Maning -toimistossa copywriterina. Toimisto teki töitä kansainvälisille firmoille ja käytti siihen uraauurtavia keinoja, kuten performansseja.

"Mainoskieli oli silloin ihan uutta. Saimme tehdä mitä halusimme."

"Teimme kerran meikinpoistoaineen mainoksen Johnson & Johnsonille. Siinä oli drag-queen, joka näytti kauniilta naiselta, mutta osoittautui sitten meikin alla mieheksi. Saimme teleksin Amerikasta jossa sanottiin että lopettakaa kampanja heti, sillä se häiritsee tuotteen myyntiä", Maning sanoo.

Vauhdikas mainoselämä muuttui kun taiteilijan vaimo, Anne-Ka, halusi koiran.

"Hän halusi tehdä päiväkirjan siitä, mitä koiran ensimmäisinä kuukausina tapahtuu, ja pyysi minua ottamaan kuvia. Minulle se oli ensimmäinen kunnollinen kohtaaminen eläimen kanssa", Maning muistelee.

"Kun tapasin koiran ensimmäisen kerran, se kosketti syvästi. Olin yllättynyt siitä, miten paljon uusia ulottuvuuksia koira toi elämääni."

Leo kuitenkin sairastui pian, ja eläinlääkäri ehdotti lopettamista.

"Meistä se oli väärin, sillä ei koira kärsinyt niin paljon, vaikka sen oli vaikea kävellä."

"Lääkärin kertoma muutti minussa jotain. Päätin keskittää elämäni koiran hoitamiseen ja sen olon tekemiseen mahdollisimman mukavaksi."

"Koirasta tuli tärkeämpää kuin mikään muu. Lopetimme kaiken. Myimme talomme jotta pystyimme elämään epävarmaa taiteilijaelämää."

Maning alkoi valokuvata koiraa tiiviisti. Nelivuotiaana Leo sitten kuoli.

Tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta sympaattinen ja vaatimattoman oloinen Maning kertoo sen niin, ettei tule mieleenkään epäillä sitä.

Leosta alkoi ura, jonka aikana Maning on kuvannut mustavalkoisiin valokuviin raskaana olevaa Oscar-hyljettä, Maggie-paviaania, lehmiä ja monia muita eläimiä ympäri maailman eläintarhoja.

Kuvat suurisilmäisestä labradorista, pulleasta hylkeestä ja ilmeikkäästä pöllöstä saattaisivat kääntyä kitschiksi, jos ne olisi tehnyt joku taitamattomampi.

Maningin kuvissa on sellaista sielukkuutta, jonka luulisi sulattavan kriittisimmänkin katsojan.

Taidehistorioitsija Gertrud Sandqvist kirjoittaa näyttelyluettelossa, että Maningin ansiosta näemme "hiekanjyvässä maailmankaikkeuden."

Maningin kuvat eivät ole vain muotokuvia, vaan "ennemminkin hän näkee eläimen kautta itsensä ja sisäisen elämänsä".

Eläimet eivät ole koskaan olleet Maningille ohjailtavia mannekiineja.

"En pyydä eläimiltä mitään. Tarkkailen vain. Ja olen. Eräs saksalainen toimittaja sanoi kerran, että työskentelen niin, että vaikuttaa kuin eläin olisi itse ottanut valokuvan."

Eläinten kuvaaminen vaatii aikaa, Maning kertoo. Lähelle ei voi mennä heti.

"Eläinten kasvonpiirteet kertovat paljon, juuri sitä, mitä ne tarkoittavat. Eläimet eivät voi teeskennellä."

Ensimmäiset kuvansa ihmisistä Maning otti 1990-luvun lopussa tunnetusta norjalaisnäyttelijästä Nils Slettasta. Näyttelyssä on Slettasta kahdeksan muotokuvan sarja.

"Otin hänestä satoja kuvia, joissa hänen kasvoillaan tapahtuu aina jotain. Tavallisten ihmisten kanssa on vaikea tehdä töitä. He vaivaantuvat, jos heitä pyytä tekemään kuvassa jotain. Näyttelijällä taas on kyky ilmaista tunteita."

Muotokuvasarjan nimi on Omakuva, eli kuvatessaan Slettaa Maning peilaa myös itseään.

Nils Slettan Maning on muuten asettanut samaan, klassisen muotokuvan asentoon kuin Maggie-paviaanin.

Eläinten kuvaamista Maning on jatkanut myöhemmin uudella tekniikalla, videolla.

Uudemmissa teoksissaan Maning on entistä käsitteellisempi ja tekee yhteistyötä näyttelijöiden ja säveltäjien kanssa. Hän on kuvannut myös lapsia. Massiivisessa The Abandoned -teoksessa valtavat lähikuvat miesten kasvoista on aseteltu jalustoille ja ne täyttävät koko salin.

Sekä kuvat että videot ovat äärimmäisen yksinkertaisia.

"Mainosalalla olin tottunut koko ajan keksimään ideoita. Taiteilijana nopea nokkeluus piti jättää ja katsoa mihin asiat johtavat. Olemisen tapa on taiteessa ihan toinen. Tämä on elämäni."

 

Per Maning: A Man Does Things – Valokuvia ja videoteoksia 1983–2012 Emmassa (Ahertajantie 5, Espoo) 9. 6. saakka. Seminaari Per Maningin taiteen teemoista 3. 4. klo 9–16 Kino Tapiolassa (Mäntyviita 2, Espoo).

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi