Muutto on kuulemma pahinta läheisen kuoleman ja eron jälkeen. Ennen en uskonut. Nyt uskon. Muuttaminen on yhtä mukavaa kuin joogaaminen umpihangessa. Mutta miksi? Elämmehän aikoja, jona ei saisi jämähtää paikalleen. Maailma on koti, kas kun ei linnunrata. Materiaan tukeutuminen mälsää. Sanoisin, että muutoksia saa tapahtua, muttei mielellään liian usein eikä hallitsemattomasti.

Muutokset vaativat rohkeutta. Ihminen on sydämeltään konservatiivi. Niinpä on helpompi jäädä menneeseen, sillä se tarjoaa ainakin tietynlaista turvallisuutta. Esimerkki: talonpoika tuo kanalle joka päivä jyviä syötäväksi. Kana alkaa luottaa siihen, että näin tapahtuu jatkossakin. Eräänä aamuna talonpoika tulee ja katkaisee kanan kaulan. Voi mikä pölhö kana onkaan ollut! Ei siis koskaan pidä olettaa, että toistuvista tapahtumasta voidaan johtaa yleinen premissi. On typerää luulla, että aurinko nousee idästä huomenna, vaikka se sattui tekemään niin tänään ja eilen. Bertrand Russell kutsui tätä induktioharhaksi.

Mutta ei, kyllä ihminen haluaa uskoa asioiden pysyvyyteen. Juuri sen takia muuton keskellä tuntee vajoavansa kaaokseen.

Nyt piti muuttaa kirjailijaresidenssistä. Tein viikon muuttoa haahuilemalla huoneissa, tuijottelemalla ikkunasta, istuskelemalla mäellä, selailemalla kirjoja, huokailemalla ja tiputtelemalla laatikkoon jonkin esineen, jonka olin tarkkaan punninnut tarpeelliseksi. Sitten soitti ystäväni, jolla on pakettiauto. Muutto olisikin huomenissa.

Suunnitelmallisuus muuttui paniikiksi. Mukaan lähtivät rikkinäiset verhot, vuoden 1994 kuitit ja Lapinkoira-lehdet, tursatut voidepullot ja vaatteet, jotka ovat menneet muodista, tulleet taas kertaalleen muotiin ja menneet taas.

Asiat, jotka muuttaessa tympäisevät: TV:stä tuleva sarja, jossa muuttoa mallaa päähenkilön kanniskelema pahviloota, josta pilkistää viherkasvi. Alivuokralainen, joka ei muuta kaupunkiasunnosta ajoissa, vie lupaamansa stereot, mutta jättää kahden kuukauden vuokrat maksamatta. Takuita ei ole ollut, sillä mitäs tässä ihmisten kesken. Samaan aikaan vuokraisäntä soittaa, kuka on hommannut varoituksen. En minä vain.

Sitten on muuta vaivaa. Siivousapua ei saa, ei ainakaan soittamalla 020202:een. Kirjalaatikoita kantava muuttoväki narisee. Lukeminen on raskasta. Osa muuttoavusta litkii kaljaa ja antaa hyviä neuvoja samalla kun itse puunaat. Joku unohtaa avaimet pakettiauton pohjalle ja lasti puretaan. Kymmenettä kirjalaatikkoa hissittömään taloon raahatessa venähtää yläselkä (alkaa vihoitella kunnolla viikon päästä, kun edessä on neljän kolumnin deadline ja puhe Pentinkulmanpäivillä). Huolella suunniteltu muuttoruoka unohtuu kuumaan autoon ja alkaa käydä. Uudessa kodissa on pimeää, sillä kattolamppujen sokeripalat on viety.

Että eläpä Bertrand selitä. Teidän jo, miten seuraavassa muutossa käy.