Kesä on saapunut, ja sen mukana haittatekijät: Siiderikänniset perheenäidit, kitarahipit ja performanssitaiteilijat. Kaikissa edellämainituissa on sama vika. He tahtovat minun osallistuvan johonkin. Vessajonoisiin vaippakeskusteluihin, spontaaniin yhteislauluun tai johonkin mieltä sekoittavaan, äkilliseen interaktioon kesken kauppareissun. Olen estynyt ihminen. Kesä ei muuta tätä tosiseikkaa.

Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Paula Salmisen  13 uponnutta vuotta. Se oli hyvä, koska siinä ei tarvinnut osallistua. Olen niitä ihmisiä, joita alkavat hikoilla heti, kun näyttelijä lähestyy lavan reunaa ja tähyää tutkivasti yleisöön. Minua ahdistaa jo se, jos näyttelijä katsoo minua silmiin. En tule teatteriin ollakseni esillä, vaan piiloutuakseni. Tahdon istua rauhassa ja leikkiä osaani, ja se osa on eläytyjän ja tarkkailijan osa.

Kyse ei ole pelkästään viihteen olemuksesta. Siitä, kuinka tahdon saada kaiken valmiiksipureskeltuna jaakkoteppona ja säilyttää oman teflonpäällysteeni.

Usein tapaa esittävän taiteen ammattilaisia, joiden mielestä ihmiset pitää saada ulos kuoristaan, vapautumaan ja osallistumaan.

Miksi? Eivät kaikki tahdo tulla väkisin revityksi leikkiin jollei saa päättää, haluaako mukaan vai ei. Sellaisesta tulee tönitty olo. Samoin en itse änkeä tavarataloihin tai raitiovaunuihin kiusaamaan ihmisiä lukemisellani. Luen missä pyydetään ja mieluusti kuunnellaan.

Ei sillä, ettenkö kykenisi esiintymään. Minusta itsensä nolaaminen on tervettä. Siitä saa perspektiiviä ja nöyrtyy. Siksi pakotan itseni silloin tällöin jollottamaan karaokea. Laulan bändissä. Esiinnyn mielelläni kirjastoissa, kunhan siihen ei sisälly yllätysmomentteja ja hyllyjen välistä kurkistelua tai performatiivista hiiviskelyä.

Kyse on perusoikeudesta yksityisyyteen väkijoukossa, siitä että saa valita roolinsa. Olla antamatta itsestään muuta kuin haluaa. Nykyään tuntuu, että kaikki ohikiitävät tuntemukset pitäisi pärpättää ja leväytellä auki heti tässä ja nyt.

Jokaista vastaantulijaa pitäisi voida halata punastumatta. Minunkaltaisilleni seminaarit, virkistyspäivät, työyhteisöä lujittavat leikit ovat vaivaannuttavaa ajanhukkaa, kirjalliset ryhmäterapiat kauhistus.

Ja siihen tuntemukseen on jokaisella oikeus.

Niin kuin moni muukin, prosessoisin mieluusti tuntemuksiani hiljaa mielessäni. Tahdon, että minulla on oikeus kertoa mielipiteeni viiveellä, joskus vuosienkin päästä.

Että saan valita aikani itse.

Kirjoittaja on kirjailija.

Oikaisu: Paula Suhonen on korjattu Paula Salmiseksi.