Syksy tuli feminististä karvakeskustelua seuratessa.

Brittikolumnisti Caitlin Moran kävi Suomessa kertomassa, että itsenäinen nainen tarvitsee isot alushousut ja ajelemattoman alapään. Armpits4August-kampanja puolusti naisten oikeutta kasvaa karvaa ja vapauttaa vartalonsa sortavista kauneuskäsityksistä.

The Independentin blogissa lontoolaisfeministi Aisha Mirza kajautti ajelemattomien naisten taisteluhuudon: "Meilläkin on vartalot, ja karvoista on vauhdilla tulossa sotamaalauksemme."

Nettiriitely aiheesta horjutti uskoani naisiin. Tiesin miesten olevan puupäitä, mutta olinko ollut vuosia väärässä ihaillessani naisten neuvokkuutta ja elämänhallintaa? Olivatko he sittenkin niin epäitsenäisiä lampaita, että tarvitsivat tuollaisen määkimiskuoron päättääkseen melko yksinkertaisesta asiasta?

Mirzan mukaan naisten karvoista on tullut keskeinen sukupuolipoliittinen kysymys, "feministisen toiminnan eturintama".

Todella? Vai voisiko navan alla ja kainaloissa pyörinyt keskustelu kertoa myös jotain poliittisesta apatiasta, joka vaivaa liberaaleja läntisiä kulutusyhteiskuntia?

Puhetta naiskehosta on riittänyt. Keväisessä Pimppini on valloillaan -antologiassa Sari Näre ja Susanna Ruuhilahti kirjoittivat: "'Pillujen päästäminen valloilleen' mielikuvissa merkitsee seksuaalisen väkivallan voiman ja uhan laimentamista."

Tavoite on tärkeä, mutta retoriikan toimivuudesta en olisi yhtä varma. Eivät minua roisit puheet loukkaa. Päinvastoin, tulee sähköistynyt olo, kun naiset puhuvat itselleen tärkeistä asioista suoraan. En vain tiedä, voiko genitaalikuvastoista enää olla minkäänlaiseksi vapauttavaksi vastavoimaksi.

1900-luvun säkenöivät vaginattaret – vaikkapa Anaïs Nin ja Georgia O'Keeffe – ja suuret fallosaurokset – Pablo Picasso tai Henry Miller – tekivät tulenarkaa työtä rikkoessaan porvarillisia sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsityksiä.

2010-luvulla seksi taipuu lähinnä markkinointitarkoituksiin.

Maailmanlaajuisen mediahuomion myötä julkaistussa Vagina: A New Biography -teoksessa jenkkifeministi Naomi Wolf kuvaa uudelleen löytyneiden orgasmien tuomaa elämäniloa. Onnittelut hänelle. Mutta kirjan selailu herätti minussa samanlaisen epäilyn kuin ukrainalaisen Femen-ryhmän paljasrintaisten protestien katselu. Onko tämä poliittista? Vai ekshibitionistista vaahtoa mediameren aalloilla?

Ehkä minusta on tullut vanha konservatiivi.

Mutta kun värkit ovat kaikkialla valloillaan – olivatpa ne kumpaa perusmallia tahansa – ihmisistä itsestään uhkaa tulla vallanalaisia.

Kirjoittaja on kirjailija