Ensi sunnuntaina järjestetään presidentinvaalien toinen kierros. Sillä valitaan presidentti kahdesta ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneesta ehdokkaasta, kokoomuksen Sauli Niinistöstä (hän sai ensimmäisellä kierroksella 37 prosenttia äänistä) ja vihreiden Pekka Haavistosta (hän sai ensimmäisellä kierroksella 18,8 prosenttia äänistä).

Vaali on aktivoinut myös kulttuuriväkeä. Etenkin toisen kierroksen vaalikampanjan aikana taiteilijat ovat ryhmittyneet koko ajan näkyvämmin Haaviston tai Niinistön taakse. Ehdokkaiden hyväksi on kerätty tukijalistoja sekä järjestetty konsertteja ja muita tukitilaisuuksia.

Haaviston kampanjan näkyvin kulttuuritilaisuus oli maanantaina Helsingin jäähallissa järjestetty tukikonsertti, jonka pääesiintyjä oli rivinsä tilaisuuden vuoksi koonnut 1990-luvun suosikkiyhtye Ultra Bra. Lisäksi tilaisuudessa esiintyivät muun muassa Anna Puu. Anssi Kela, Hector, Maija Vilkkumaa, PMMP:n Paula Vesala ja Mira Luoti, Freeman, Paleface ja Värttinä. Niinistön kampanja järjestää tämän viikon perjantaina Helsingin Narinkkatorilla maksuttoman kansanjuhlan, jossa esiintyvät muun muassa Kaija Koo, Aikakone, Signmark, Vicky Rosti, Pepe Willberg, TikTakin Petra, Reeta Vestman, Pete Parkkonen ja Kim Herold. Kummankin ehdokkaan tueksi kerätyissä nimilistoissa on myös paljon muita muusikoita.

Myös näyttelijät ja elokuvantekijät ovat olleet aktiivisia. Viime sunnuntaina elokuva-alan Jussi-gaalassa palkinnon saaneet Elina Knihtilä ja Joonas Saartamo kehottivat palkintopuheessaan äänestämään Haavistoa. Haaviston tukijoukkoihin ovat ilmoittautuneet muun muassa Esko Salminen, Riku Nieminen, Jonna Järnefelt, Seela Sella, Aku Hirviniemi, Samuli Edelmann, Outi Mäenpää ja Kari Väänänen.

Näyttelijöistä Niinistön tukilistoilla ovat muun muassa Aake Kalliala, Pekka Autiovuori, Anja Pohjola, Janne Virtanen, Kyllikki Forsell, Hannele Lauri, Oskari Katajisto ja Tuija Piepponen. Kummankin ehdokkaan listalla on myös paljon kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muiden alojen taiteilijoita.

Tukilistoja on kerätty eri vaaleissa ennenkin, ja niillä on ollut myös kulttuurivaikuttajia. Näissä vaaleissa kulttuuriväen halu osallistua kampanjaan näyttää kuitenkin poikkeuksellisen suurelta, etenkin nuoremman polven taiteilijoiden joukossa.

Kulttuuriväen ehdokasvalinnat kiinnostavat ja puhuttavat sekä lehdistössä että sosiaalisessa mediassa. Ne ovat herättäneet keskustelua myös kulttuuriväen aktiivisuuden syistä ja selityksistä: onko kulttuuriväen saanut liikkeelle tämänkertaisen presidentinvaalin mahdollisesti ainutkertainen asetelma vai kertooko aktiivisuus kulttuurivaikuttajien pysyvämmästä poliittisesta heräämisestä?

Viikon kysymys:

Onko taiteilijoiden näkyvä mukanaolo presidentinvaalikampanjoissa merkki kulttuurin politisoitumisesta?

KYLLÄ

Johannes Koroma:

Uskon, että uusilla nuorilla kulttuurintekijöillä puuttuu sama kokemus, jonka edelliset kulttuuripolvet elivät nelisenkymmentä vuotta sitten ja jossa todellisuus muunnettiin tarkoitukseen sopivalla tavalla. Puhdistus on vielä osalta heistä kesken.

Tietenkään presidentinvaali ei osoita merkittävää puoluepoliittista ryhmittymistä. Haaviston tukeminen on pikemminkin joukkohysteriaa ja protesti-ilmiö perinteistä poliittista ajattelua kohtaan. Mutta vahva yhteiskunnan muuttaminen kumpuaa tästä ilmiöstä enkä pidä sitä ohimenevänä.

Vesa-Matti Saarakkala:

Kulttuuriväki on poliittista ja kantaaottavaa, mikä on hyvä asia, kunhan ymmärretään myös se, että vastaavasti politiikassa pitää olla oikeus ottaa kantaa kulttuuriin ja sen tukemiseen.

Minusta on hyvä, että ihmiset tunnustavat väriä. Silloin yhteiskuntaa on helpompi ymmärtää.

Aki-Mauri Huhtinen:

Näin pitää ollakin. Kulttuuri ja taide ovat aina poliittisesti latautuneita.

On oikein että kulttuuri- ja taideväki ilmaisee poliittisen kantansa juuri presidentinvaaleissa, koska nyt ehdolla olevat kaksi protoa eroavat niin selvästi toisistaan. Poliittisuus edistää yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä parhaimmillaan.

Timo Harakka:

Mistä muustakaan se olisi merkki? Samalla se on merkki myös nykyaikaisesta politisoitumisesta, joka on valikoivaa ja hetkellistä sitoutumista erilaisiin projekteihin, eikä pitkäpiimäistä puoluetyötä.

Esittävien taiteiden tähtiyksilöiden on helppo ankkuroitua yksittäiseen ehdokkaaseen, ei niinkään puolueeseen. Osallistumista helpottaa myös presidentinvaalien projektiluonne, kampanja on kuin keikkakiertue, joka loppuu vaalipäivänä, eikä elämänmittainen aatteellinen sitoumus.

Puoluekanta sen sijaan vähentää toimeentulomahdollisuuksia ja karkottaa faneja.

1980-luvulle saakka suomalainen politiikka oli niin rämettynyttä ja poteroitunutta, että punk ja uusi aalto irtisanoutuivat puolueista, vaikkakaan eivät kantaaottavuudesta. Siit'edes – yleistäen – taiteen yhteiskunnallisuus tapasi jäädä varsin yleisluontoiseksi, korkealentoiseksi

humanismiksi: kannatetaan luonnonsuojelua, ihmisoikeuksia, monikulttuurisuutta. Kulttuuriväen yhteiskunnallisuus on ollut muumihumanismia.

Post-politikka kulminoitui Ultra Brahan, joka ilmensi edistyksellisyyttä ilman varsinaista kannanottoa, ellei se sitten liittynyt jotenkin hiomavaunun ajamiseen Latviassa. Sitä mainiompia ovat olleet Aki Kaurismäen äkeät ja konkreettiset protestit turkisteollisuutta ja Oscar-boikotti Yhdysvaltain sotapolitiikkaa vastaan.

Yhtäkkiä on tuntunut varsin raikkaalta sekin, että osa taiteilijoista on reippaasti järjestäytynyt perinteiseen vasemmistoon – Vatak ja perussuomalaisia vastaan suunnattu rappiotaiteen festivaali ovat todistaneet, että aivan koko kulttuuriväki ei ole täysin ulkona yhteiskunnan muutoksissa.

Oikeiston ympärillä ei sitä vastoin oikein verso kulttuuria, saati alakulttuuria – autenttista ja spontaania toimintaa. Voisiko sellaista ollakaan? Saako presidentti Niinistö sellaista aikaan?

Ville Ranta:

Tulkitsisin juuri näin. Harva varmaan kaipaa 70-luvun politisoitunutta taiteilijaistoa, päinvastoin tuosta alennustilasta toipuminen on vieläkin kesken.

Toiseksi on vähän noloa, miten Suomen kulttuuriväki rientää niin yksimielisenä Haaviston taakse. Suomi kaipaa oikeistolaista ja konservatiivista kulttuuriväkeä! Vaikka vain punavihertaiteilijoiden kiusaksi.

Joka tapauksessa uskon, ettei kulttuuriväen poliittinen aktiivisuus jää presidentinvaaleihin, vaan jatkuu jos ei kunnallisvaalien yhteydessä, seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Haavisto on sytyttänyt myöskin nuoria, jotka eivät ole tottuneet äänestämään. Se on mainiota.

Kiba Lumberg:

Politisointi tai politiikka on tavalla tai toisella aina liipaissut taiteilijoita. Kulttuuri on aina heijastanut poliittisia suhdanteita. Taiteilijoita on käytetty politiikan ja poliitikkojen vankkureina ja äänitorvina.

Olemmeko me taiteilijat hovinarreja vai tarkkasilmäisiä?

Saatana saapuu Moskovaan on hyvä kuvaus siitä, kuinka materia, raha, ahneus ja valheet voivat rapauttaa taiteen alan ihmisiä.

Poliittiset suhdanteet ovat koko ajan heijastuneet kulttuuriväkeen. Jos tulee kokoomuksen suora, miten se vaikuttaa kulttuuriin. Meneekö Guggenheim-hanke läpi, jos Niinistöstä tulee presidentti?

Toisen kierroksen ehdokkaat edustavat erilaisia arvoja, aikakäsityksiä ja tulevaisuudennäkymiä. Tietysti valinta heidän välillään vaikuttaa kulttuuriin ja taiteen alan ihmisiin.

On hyvä, että ylipäätään voi olla avoimesti ja tuoda esille sen, keiden joukossa seisoo ja kenen arvoja kannattaa.

Jaana Semeri:

Kulttuuri ja politiikka eivät ole eivätkä voi olla toisistaan erillään. Kulttuuri on yhteiskunnan arvojen perusta ja ilmentymä; yhteiskunnan rakentaminen ja luotsaaminen taas on aina politiikkaa.

Kyse on siitä mitä kussakin tilanteessa mainituilla käsitteillä tarkoitetaan.

Tämänkertaisessa kysymyksenasettelussa oletan, että tarkoitetaan kulttuurivaikuttajien ja heidän toimintakenttänsä (puolue)politisoitumista?

Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta kyllä tai ei.

Ja tämä ei tarkoita, etten minä ottaisi kantaa.

Jos puhutaan perinteisessä, puoluepoliittisessa mielessä kulttuurin politisoitumisesta, vastaus on ei.

Ei voida sanoa, että "oikeaa" tai "vasenta" tai niiden variaatioita, tai edes "vihreyttä" sellaisenaan, olisi alettu kannattaa enemmän.

Jos puhutaan uudenlaisesta, henkilökohtaisiin arvoihin nojaavasta kulttuurin ja sen tekijöiden politisoitumisesta, vastaus on kyllä.

Koska muutos on jo tapahtunut, vastaan siis kyllä.

Nämä presidentinvaalit tullaan muistamaan vedenjakajana, oli lopputulos mikä tahansa.

On politiikkaa ennen tätä ja on tämän jälkeen. Tarvitsee vain katsoa perinteisen vasemmiston ehdokkaitten prosenttilukuja. Tai miettiä vaikkapa Esko Seppäsen ilmoittamaa ehdokasvalintaa.

Kansalaiset äänestävät nyt avoimemmin henkilökohtaisten toiveitten ja kokemusten perusteella, hyviksi kokemiensa arvojen perusteella. Mitä ikinä "arvot" kullekin merkitsevätkään.

Kansalaiset äänestävät kotimaan arvojohtajaa mutta myös kansainvälistä vaikuttajaa. Äänestetään vahvaa talousjohtajaa. Äänestetään karismaattista neuvottelijaa. Toivotaan presidentiltä lujuutta kansainvälisillä areenoilla: toiset maailmanlaajuista kestävää kehitystä, toiset markkinatalouden kriisivalmiutta korostaen.

Sanotaan, etteivät kansalaiset ymmärrä äänestää presidenttiä "oikeista syistä". Että ei muisteta mitkä presidentin tehtävät ja valtaoikeudet ovat. Sanoisin, että politiikka on muuttunut juuri siinä, että enää tämä ei pidä paikkaansa.

Maailmassa, jossa asioiden merkityksellisyyttä ja poliittista voimaa ei aina enää ratkaista vallan kabineteissa, ei myöskään tarvita enää presidenttiä, joka vain tyytyy tehtäviinsä ja valtaoikeuksiinsa. Hänellä on mahdollisuus vaikuttaa, toimia, ottaa osaa, meillä ja muualla. Miettimättä liikaa johtamansa valtion kokoa tai sijaintia tai historiaa.

Taiteilijoiden aiempaa spontaanimpi osallistuminen ehdokkaiden puolesta käytävään työhön on merkki siitä, että politiikka ymmärretään jälleen keinoksi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Ei haluta enää luovuttaa politiikkaa puolueitten keskinäiseen, lähinnä vallassa pysymiseen keskittyvään piirileikkiin.

Taiteilijat ovat usein etujoukoissa, kun muutos tapahtuu. Niin ovat nytkin.

Uuden politiikan slogan voisi olla takavuosienfeministien "henkilökohtainen on poliittista". Paitsi että nyt se on nykyajan keskivertosuomalaisen ohjenuora.

Juha Kuisma:

Totta kai jokainen taiteilija on poliittinen toimija. Ja mitä parempi taiteilijana, sen poliittisemmin hän yksilönä vaikuttaa.

Historia osoittaa, että taiteilijat reagoivat päivänpolitiikassa tunteella ja usein ohuella yhteiskunnallisella kokemuksella.

Tämänkertainen aktivoituminen Haaviston joukkoihin on ymmärrettävä suvaitsevaisuuskannanotto ja loppu on helsinkiläisen eliitin joukkohurmaa.

Väitteeni: jos taiteilija haluaa oikeasti vaikuttaa rahvaan kautta, ottakoon liberaalina osaa keskustan systeemeihin. Ei ole mitään mieltä, että kaikki kiehuvat samassa kattilassa etääntyen muusta maasta.

Syksy Räsänen:

Kulttuurintekijät, kuten muutkin, kokevat että nykyään on mahdollista ja tarpeellista tehdä poliittisesti mielekkäitä valintoja vaaleissa.

Erityisesti Haavistoon tuntuu tiivistyvän toivo oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta Suomesta.

Tiina Pystynen:

Toivon mukaan kyllä.

Näissä presidentinvaaleissa on kysymys myös suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Poliittiset raja-aidat ovat kaatuneet. Ahdasmielisen, homofobisen ja rasistisen Suomen sijaan on haluttu näyttää, että on myös toisenlainen Suomi. Siinä Suomessa seksuaalinen suuntautuminen ei ole este presidenttiydelle.

Osallistumisen innossa kannattaa tietenkin muistaa, että kun hyvää tarkoittavat taiteilijat lähtevät parantamaan maailmaa, heitä on myös helppo käyttää hyväkseen. Hyvä tahto ei riitä ja taiteilijuus ei välttämättä takaa kriittisen ajattelun kykyä.

Jugoslavian hajoamisen yhteydessä tuli esiin muun muassa kirjailijoiden ja tutkijoiden osuus yllyttämisessä kansanmurhaan ja sotaan. Stian Bromark kirjoitti tuolloin Ny Tid -lehdessä: "Viimeisten 15 vuoden aikana kirjailijat ovat kastaneet kynänsä vereen." Hän kertoi, etteivät intellektuellit ole ainoastaan vaienneet, vaan he ovat osaltaan olleet myös provosoimassa joukkomurhiin ja vihaan. Tunnetuin esimerkki on Bromarkin mukaan runoilija ja psykiatri Radovan Karadzic, mies joka suunnitteli ja toteutti serbihyökkäykset Bosniassa.

On helppo tehdä komealta kalskahtavia ja hyvää tarkoittavia julistuksia hyvän puolesta pahaa vastaan ja kiihtyä moraalisesti milloin mistäkin heppoisin perustein. On paljon vaikeampaa etsiä monipuolista tietoa ja löytää propagandan keskeltä tosiasioita. Myös taiteilijat voivat toimia hyvää tarkoittavina hölmöinä ja menevät johdateltuina lankaan.

Taiteilija ei ole mikään näkijä. Samojen ennakkoluulojen ja harhatiedon keskellä hän yrittää löytää pitävää maata jalkojensa alle kuin kuka tahansa muukin. On vaarallista ottaa näkijän roolia. Sitäkin on joskus taiteilijoille tarjottu. Ajattelemisen vastuu kuuluu kaikille.

Osku Pajamäki:

Ehkä.

Kulttuuripuolen kannattajia on käsittääkseni ollut aina samassa laajuudessa, erityisesti uuden suoran kansanvaalin aikana. 1994 Ahtisaaren kulttuurivaikuttajien määrä oli varsin massiivinen, kuten myös Halosella 2000 ja 2006.

Uskon kuitenkin, että kulttuurin puolella ei enää samassa mittakaavassa pelätä politiikkaa; se ei leimaa enää yhtä syvästi ja lopullisesti. Lisäksi perussuomalaisten arvojen vahva nousu eduskuntavaaleissa, herätti kyllä vastareaktion epäpoliittisissakin ja tämä on kanavoitunut erityisesti Haaviston kannattamiseen.

Atro Kahiluoto:

Taiteilijoiden ja kulttuuriväen yhteiskunnallinen terävöityminen on ollut trendi jo vuosia. Yhteiskunnallisen toiminnan välttämättömyydestä on myös keskusteltu taiteilijoiden piirissä viime vuosina paljon.

1970-luvun ja stallaritoiminnan aiheuttamasta traumasta on ehkä jo kulunut riittävästi aikaa, jotta taiteen poliittisuus voidaan taas tunnustaa.

Presidentinvaali on kulttuuriväelle hyvä foorumi yhteiskunnalliseen toimintaan, koska jommankumman ehdokkaan julkinenkaan kannattaminen ei tarkoita puoluepoliittista sitoutumista, mitä monet taiteilijat yhä (ehkä aivan oikein) vierastavat.

Antti Alanen:

Keulakuvat ovat tärkeitä, ja taiteilijat ymmärtävät sen.

Kaarina Kaikkonen:

Ilmiö pelottaakin minua hiukan, vaikka toisaalta on hienoa että myös taiteilijat kantavat yhteiskunnallista vastuuta.

Muistan kuitenkin elävästi 70-luvun, jolloin taiteilijoilla ei ollut ilmaisunvapautta, vaan kulttuurikenttä oli kokonaan vasemmistolaista. Kaikki taideopettajan paikat ja apurahatkin jaettiin poliittisin perustein, ja sosialistinen realismi oli voimissaan kuvataiteessa.

Sen jälkeen tulikin sitten pian abstraktin taiteen diktatuurin vuoro. Viime aikoina on eletty suvaitsevaisuuden aikakautta, monenlainen ilmaisu on saanut hengittää ja rikastuttaa taide-elämää.

Politisoituminen näkyy selvästi myös ylikuumentuneessa Guggenheim-keskustelussa. Vastustajat teilaavat hankkeen äänekkäästi jopa pajunköydestä selvityksiä vääntäen, kuten tämän aamun lehdestä voi lukea. Sinänsä surkuhupaisaa, että kulttuuriväki huolestuu näin voimakkaasti eurojen satsaamisesta taidemuseoon, sen sijaan paljon kalliimman liikenneympyrän rakentaminen ei huolestuta yhtään. Liikenneympyrä lisää yksityisautoilua ja saastuttaa ilmaa, taidemuseo antaa henkisiä elämyksiä. Siitä saa myös pääsylipputuloja.

Eilina Gusatinsky:

Onhan eduskuntavaaleissakin eri puolueiden listoilla ollut liuta julkkiksia. Ero näihin vaaleihin on sekä ainutkertaisessa asetelmassa että maailmanlaajuisessa järjestelmäkriisissä.

Rahan valtaan kyllästyneitä ihmisiä on kaikkialla. Se saa myös taitelijat mukaan – toivottavasti ei ainoastaan vaaleissa: ottamaan kantaa ja ponnistamaan paremman maailman hyväksi.

Minna Tawast:

Kulttuurihan on aina poliittista, oli se sitten laimeaa, säilyttävää, propagoivaa tai osoittelevaa. Mutta ovatko taiteilijat politisoituneet tai peräti puoluepolitisoituneet?

Puoluepolitisoitumisesta presidentinvaalista innostuminen ei normaalisti todistaisi mitään, sillä se on ensisijaisesti henkilövaali. Koska kuitenkin uskon Haavisto-ilmiön taustalla vaikuttavan vahvasti eduskuntavaalien persu-järkytyksen, voi taiteilijoiden ajatella politisoituneen tässä mielessä, heränneen osoittamaan näissä vaaleissa vastavoimaa sille ajattelulle, jonka uskotaan olevan jytkyn taustalla.

Taiteilijoiden kannanotot ovat olleet vahvasti arvoja ja moraalia koskevia, suvaitsevaisuudesta ja heikompien auttamisesta puhuu moni. Olisiko moraali tulossa politiikkaan? Siitähän moni perussuomalainenkin kaipasi eduskuntavaalien aikaan. Moraalikäsitykset sitten tietenkin vaihtelevat.

Monet taiteilijat tekevät omasta mielestään poliittista taidetta silloinkin, kun puoluepolitiikan perinteiset toimijat ja seuraajat eivät teoksia poliittisiksi tunnista. Ruohonjuuritason vaikuttaminen (esimerkiksi teosten tekeminen vastaanottokeskuksissa turvapaikkapäätöstä odottavien kanssa) on monelle luontevampi ja uskottavampi tapa olla yhteiskunnallinen kuin puoluepolitiikka.

Lisäksi muun muassa uusien rakenteiden ja demokraattisiksi koettujen tekotapojen ja organisaatioiden luomista pidetään poliittisena. Näitä signaaleja päättäjien pitäisi seurata herkemmin ja nöyremmin kuin mitä nykyisin tehdään. Ne kertovat siitä, mikä kytee ja niiden kautta voisi etsiä politiikan tekoon uusia keinoja. Haavisto ja hänen tukijoukkonsa ovat ymmärtäneet tästä enemmän kuin kilpakumppaninsa.

Timo Hännikäinen:

Tietyssä mielessä poliittisuus on palannut kulttuurielämään, vaikka tuskin se koskaan sieltä tyystin katosikaan. En tiedä, voiko tai kannattaako puhua varsinaisesta politisoitumisesta, sillä toisin kuin esimerkiksi läpipolitisoituneella 1970-luvulla taiteilijalta ei vaadita "puolen valitsemista" eikä hänen teoksiltaan suoraa kantaaottavuutta.

Mutta kulttuurielämässä on selvästi havaittavissa halua käsitellä maailmankuvallisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, mistä yksi merkki on kaunokirjallisen asiaproosan eli esseistiikan nouseminen suosituksi kirjallisuudenlajiksi. Esseessä mielipiteitä voi esittää ja ajankohtaisia kysymyksiä pohtia suoraan, tarvitsematta kätkeä niitä esimerkiksi tarinaan tai dialogiin.

On selvää, että tällaiset liikahdukset näkyvät myös presidentinvaaleissa. Syy sille, miksi ne näkyvät juuri niissä niin voimakkaasti, on kulttuuriväen helmasynti eli poliittinen naiivius. Ehdokkaat herättävät valtavia intohimoja, vaikka näin vähäisten valtaoikeuksien maassa presidentti voi vaikuttaa hyvin harvaan konkreettiseen asiaan.

Tässä asiassa kulttuuriväki on niellyt purematta median vaaleista antaman kuvan. Tiedotusvälineet ovat esittäneet toisen kierroksen jonkinlaisena liberaalien ja konservatiivien välisenä kamppailuna, vaikka käytännössä kumpikin toiselle kierrokselle selviytynyt ehdokas edustaa liberaalia aateperintöä hieman eri painotuksin. Tällaisen joukkohysterian keskellä on vaikea pitää päänsä kylmänä ja punnita ehdokkaita realistisesti.

Teivo Teivainen:

Vaikka ehdokkaiden taustoista löytyy tuen julistamiseen rohkaisevaa ainutkertaisuutta, ilmassa on myös uudenlaista politisoitumista.

Finanssikriisi politisoi taloutta, ja talous on osa kulttuuria.

Claes Andersson:

Kulttuuri ja taide kuvastaa yhteiskuntaa ja muuttaa myös meidän käsityksiämme yhteiskunnasta. On vaikea kuvitella yhteiskunnasta irrallaan oleva taidetta. 1950-luvun luontolyriikkaa syytettiin vastuun pakoilusta kunnes huomattiin että luontoa kuvaavat lyyrikot olivat vain aikansa edellä.

Nuoret taiteilijat ja kulttuuriväki reagoivat niihin uusiin ongelmiin, uhkiin ja haasteisiin joista tehostunut viestintä meille kertoo. Kertoohan ilmiö ainakin siitä, että nuorempi kulttuuriväki seuraa entistä tarkemmin politiikkaa, ja myös toimii.

EI

Jaakko Hämeen-Anttila:

Henkilövaali innostaa ottamaan kantaa, mutta tuskinpa politisoituminen enää seuraavissa kunta- tai eduskuntavaaleissa näkyy.

Riiko Sakkinen:

Aikaisemmin taiteilijat laittoivat itsensä ja uransa likoon taistellen radikaalien utopioiden puolesta.

Näissä presidentinvaaleissa on turvallista valita puolensa julkisesti, kun kaikki ehdokkaat kannattavat globaalia kapitalismia.

Jukka Mallinen:

Taatusti kulttuuriväki ei ole ainakaan puoluepolitisoitumassa. Taiteilijat ovat nyt kokoontuneet tukemaan erilaisia arvomaailmoja ja eettisiä peruslinjoja, jotka piirtyivät näkyviin jo vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Kulttuuriväki sai tarpeekseen puoluepolitikoinnista jo 1970-luvulla.

Juha Herkman:

Ilmiö kertoo pikemminkin politiikan kulturalisoitumisesta, henkilöitymisestä, intimisoitumisesta ja arvolatautumisesta. Perinteiset poliittiset ideologiat ovat niiden sijaan huonossa hapessa.

Timo Vihavainen:

Ei ole, mikäli sillä tarkoitetaan, että asia tapahtuisi vasta nyt tai aivan erityisesti nyt.

1970-luvun tyylistä ylipolitisoitumista ei tosin ole ollut tällä vuosituhannella, mutta kyllä kootut narsistit eli kulttuuriväki on aina ollut poliittisestikin aktiivista ja yrittänyt ratkaista maailman ongelmat omalla suurella tunteellaan.

Nyt asia tulee taas pinnalle, mutta tuskin se tarkoittaa poliittisuuden lisääntymistä sinänsä. Eiköhän tässä nyt vain tunnusteta väriä, kun kerran kysytään ja joku osoittaa olevansa asiantuntemattoman kulttuuriväen asenteista kiinnostunut.

Annamari Vänskä:

Ennemminkin kyse on politiikan – tai ainakin näiden vaalien – muuttumisesta tunteisiin vetoavaksi viihteeksi. Artisteilla muokataan presidentin imagoa ja tarjotaan äänestäjille samastumiskohdetta.

Viime päivinä on tuntunut, että Suomessa on meneillään Idolsiin verrattavissa oleva "Kuka on Suomen seuraava presidentti" -tositelevisiokisa eikä mikään poliittinen kamppailu valtion päämiehen paikasta.

Martti Koskenniemi:

Kun ei ole politiikkakaan ihmeemmin politisoitunut. Niin ehdokkaat kuin kannattajat kokenevat pikemmin osallistuvansa pitkähköön mediatapahtumaan.

Pauli Aalto-Setälä:

Kulttuuri on Suomessa aina ollut poliittista, etenkin teatteri- ja kuvataide on suosinut erityisesti vasemmistolaista aatemaailmaa. Nimeä kokeeksi muutama apurahoja ja Kiasman näyttelyitä saanut porvaritaiteilija tai Niinistöä tukeva Kansallisteatterin näyttelijä?

Haaviston joukoissa on suuri joukko taiteilijoita ja toimittajia, jotka tunnistan aiemmista hyväntekeväisyyskonserteista, joissa olen ollut mukana.

Paradoksaalisesti nyt ei kerätty rahaa sotien tai katastrofien uhreille vaan poliitikon tv-mainoksiin. Toisaalta teemat suvaitsevaisuus ja heikoista huolehtiminen ansaitsevat huomionrippeetkin, vaikka edes sloganien tai spottien tasolla.

Politikoinnissa ei ole mitään pahaa. Maa ei mene eteenpäin, mikäli näkemyksiä ja aatteita ei ole useita. Toivottavasti kummankin ehdokkaan tukijoukkueen puhe kaikesta hyvästä ja kauniista jatkuu sunnuntain jälkeenkin.

Tuleva presidentti ei sitä ainakaan estä.

Kirsi Virtanen:

Taiteilija on vain huomannut että presidentinvaali on kätevä markkinafoorumi, jossa Taiteilija saa itsensä näkyviin ilmaiseksi.

Taiteilijalle tarjoutuu mahdollisuus profiloitua ilman kalliita brändäyskampanjoita.

Todellisuudessa emme koskaan saa tietää, äänestikö Haaviston tai Niinistön kannattajaksi ilmoittautunut Taiteilija OIKEASTI sitä ehdokasta jota ilmoitti kannattavansa.

Jopa Taiteilija saattaa nimittäin sortua valehtelun syntiin – varsinkin jos jonkun tietyn ehdokkaan julkinen kannattaminen tuo Taiteilijalle ilmaista nostetta ja näkyvyyttä oman kohderyhmänsä piirissä.

Hieman kyynistä varmaan, mutta ihminen on inhimillinen ja myös ahne olento.

Antti Nylén:

Kulttuuri on aina ollut poliittista, eli intohimoista ja moraalisesti sitoutunutta. Taiteen yhtenä päätehtävänä on muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Jopa perhosesta kertova luontoruno ottaa kantaa – kertomalla perhosesta eikä esimerkiksi talouskasvusta, vaikka jotkut väittävät jälkimmäisen olevan tärkeämpi asia. Täysin abstrakti maalaus puolustaa omaa oikeuttaan olla olemassa, jos ei muuta. Jne.

Toinen juttu on taidetta tekevien yksityishenkilöiden poliittinen toiminta tai värin tunnustaminen. Nyt taitaa olla kysymys siitä, eikä sekään ole mikään trendi tai uutuus.

Kysymyksen taustaoletus kuitenkin on virheellinen. Tosiasiassa taiteilijat ja varsinkin kirjailijat ovat asettuneet Haaviston taakse; Niinistöllä on Pete Parkkonen ja Jörn Donner ja pari muuta.

Pitäisi kysyä, mistä näin jyrkkä epäsuhta johtuu. Sille on syynsä, ja luulen että ne liittyvät ajatukseen presidentin uudesta roolista nimenomaan "arvojohtajana".

Presidentin tehtävänä ei nykyisen perustuslain puitteissa todellakaan ole pitää mitään jöötä tai "talouskuria" tai näytellä suurta valtiomiestä "maanäiteineen" vaan keskustella avoimesti ja inspiroivasti kansalaisten ja myös muiden maiden kansalaisten kanssa elämän tärkeimmistä asioista.

Itse en kerta kaikkiaan usko Niinistön pystyvän siihen tehtävään.

Jos hänet valitaan, olisi hauskaa, jos olisin väärässä, kuuluu vielä sanoa.

Risto Volanen:

Ei ole kysymys politisoitumisesta vaan irrottautumisesta tiedostetusta tai tiedostamattomasta henkisestä vasemmisto- tai porvarikytkennästä.

Sama koskee osaa Kehä III:sta etelään nuorta polvea. Se heijastelee laajempaakin eurooppalaista tilannetta, jossa perinteinen sosialistinen apatia ja kapitalistinen hillittömyys ovat umpikujassa. Vastaava ilmiö laajan kansan piirissä tapahtui eduskuntavaalien jytkyssä.

Näin Suomessa on kyse myös teesi–antiteesi–synteesi-vastavoimista eli perussuomalaiset–vihreät–keskusta-dynamiikasta.

Matti Kalliokoski:

Kulttuurielämä ei ole muuttunut vaan politiikka. Yhteiskunnalliset kysymykset ovat palanneet ihmisten kahvipöytäkeskusteluihin, parhaan katseluajan televisio-ohjelmiin ja kaveriporukoiden nettijutusteluihin.

Politiikka jopa synnyttää vitsejä. Kulttuuriväki peesaa tässä muuta yhteiskuntaa, ei johda etujoukkoja.

Yrjö Sotamaa:

Kyse on pikemminkin avoimuuden lisääntymisestä. Suomalainen yhteiskunta on normalisoitumassa. Ihmiset laajemminkin ovat rohkaistuneet kertomaan mielipiteistään.

"Ei mitään pelkoa", kuten Paavo L sanoi. Kulttuuriväen ja nuorison aktivoituminen indikoivat käännettä poliittisessa kulttuurissa. Nyt käydään jo seuraavia vaaleja.

Atso Almila:

Eihän kulttuuri mihinkään (ehkä valitettavasti) politisoidu, eikä siitä lie keskusteltu sanaakaan vaaliväittelyissä.

Eri ehdokkaita julkisesti kannattavat julkiset ihmiset eivät siirrä mitenkään poliittista aktiivisuuttaan estradeille, näitä tukikonsertteja lukuun ottamatta.

Poliittista taidetta on aina ollut, eikä sen määrä lie nykymarkkinoiden tiimellyksessä kuin vähentynyt...

Jaakko Heinimäki:

Mutta se kertoo jotakin uudesta poliittisesta kulttuurista ja varmaankin nimenomaan tämänkertaisten vaalien asetelmasta.

Iso osa kulttuuriväen aktivoitumisesta nimenomaan Haavistoa tukemaan selittyy myös sillä, että monet taiteilijat elävät itse aika kaukana suurpääoman maailmasta ja haluavat kantaa kortensa kekoon, jos voivat avittaa hyvää ehdokasta, jolla ei ole isoa rahaa kampanjaa pönkittämässä.

Ullamaija Kivikuru:

Eiköhän taitelijoiden mahdollisen poliittisen aktivoitumisen pitäisi näkyä vallan toisilla areenoilla, itse työssä ja sen sisällössä? Siitä ei pahemmin esimerkkejä ole näkynyt. On ihan toinen asia, että jonkun ehdokkaan ohjelma tai sanomiset puhuttelevat taiteilijoita kansalaisina.

Tukikonsertit ja -listat ovat minusta pikemminkin yksi ulottuvuus "Facebook-osallistumisesta", joka virittyy hetkessä ja toteutuukin suhteellisen sutjakkaasti, mutta myös laimenee alta aikayksikön.

Seppo Lampela:

Jos kulttuuriväki politisoituisi oikeasti, heidät nähtäisiin enneminkin kunnallisvaaleissa. Toisen ehdokkaan tukijaksi asettuminen on turvallinen statement, silloin ei suututa liian suurta osaa kuulijakunnasta.

Kaikkialla on tuolloin muutenkin vain kaksi vaihtoehtoa. Taiteilijat suosivat muutenkin yleisesti pehmeitä arvoja, joten kannatettavat ehdokkaat tulevat harvoin yllätyksenä.

Kari Uusikylä:

Tuskin tässä mistään yleisestä suuresta poliittisesta heräämisestä on kysymys; on taiteilijoilla poliittisia kantoja ennenkin ollut. Nykyajan mediassa kannattajien on helppo näkyä ja kuulua. Toisin oli silloin, kun piti valita Kekkonen tai Fagerholm.

Aidossa demokratiassa jokainen saa ottaa julkisesti kantaa oikeiden arvojen puolesta. Huono puoli on se, että fiksuksi luulemani julkisuuden henkilö voi paljastua pölvästiksi, koska on eri mieltä kuin minä, lahjomaton arvo-osaaja. Voiko sen taidettakaan enää sen jälkeen arvostaa? Tuollainen kommunisti / fasisti / landepaukku / viherpiipertäjä!

Pirjo Hiidenmaa:

Ei tämä ole kulttuurin politisoitumista vaan uudenlaista poliittista keskustelua. Ihmiset ovat aktivoituneet poliittisesti, kenties laajemminkin yhteiskunnallisesti. Nyt ei kainostella oman kannan ilmaisemista vaan osallistutaan omalla nimellä ja naamalla keskusteluun.

Politiikka on ihan liian tärkeä asia jätettäväksi vain poliitikoille. On ihan hienoa, että kansalaiset ovat ottaneet vaalit omakseen ja tehneet kampanjoista omannäköisiään. Tämä aktivoituminen on hyvä vastavoima myös sille, että viime vuosina vaalikampanjoita on johdettu kampanjatoimistoista mainostoimistojen voimin. Tähän keskitettyyn toimintakulttuuriin on tarvittu suuret määrät rahaa, jonka hankkiminen on nyt tullut tiensä päähän.

Kansalaiset voivat ottaa vaalit ja teemat käsiinsä. Kun toiminta laajenee tuhansien ja kymmenien tuhansien aktiivisten kannattajien työksi, lisääntyy ja moniarvoistuu poliittinen keskustelu. Hyvää tämä tekee ehdokkaillekin.

Pelkoa läpikotaisesta politisoitumisesta ei ole, sillä kannattajat jakaantuvat eri leireihin. Ei siis ole vaaraa yhden ideologian ylivoimasta.

Taide ja kulttuuri on kyllä aina käsitellyt yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita, yhteiskunnallisia ongelmia, syrjäytymistä, tabuja, köyhyyttä, valtaa ja monia muita teemoja. Näytelmät ja kirjallisuus ovat myös esittäneet tulkintoja historiasta ja siten osallistuneet keskusteluun. Siinä mielessä kulttuuri on ollut aina politisoitunutta.

Lehdistö tekee joutessaan uutisia näistä henkilögallerioista. Kiinnostavampaa olisi mennä syvemmälle keskusteluun nimilistojen sijaan.

Kovasti toivon, että tämä keskustelun ja vaikuttamisen into säilyy ja laajenee syksyn kuntavaaleihinkin. On vastuutonta heittäytyä sivustaseuraajaksi ja ajatella, että jossain tuolla muualla meille rakennetaan yhteiskuntaa.

Johanna Sinisalo:

Mitä ihmettä tarkoittaa "kulttuurin politisoituminen"? Sitäkö, että vaikkapa tietyn presidenttiehdokkaan tukijaksi ilmoittautunut taiteilija alkaa tästä lähin tuottaa yksinomaan sisältöjä, jotka liittyvät näkyvästi juuri tämän ehdokkaan arvomaailmaan, puolueohjelmaan ja ajamiin asioihin? Että yhtäkkiä tapahtuu naps, äsken en ollut yhtään poliittinen, mutta nyt olen silkka ehdokkaani äänitorvi tästä ikuisuuteen?

"Kulttuurin politisoitumisesta" jaksetaan tehdä uutta ja ennennäkemätöntä ilmiötä, ikään kuin toimittajien muisti ei ulottuisi edes taistolaisaikaan, Tulenkantajista puhumattakaan. Osa taiteilijoista on pitkin kulttuurimme historiaa ottanut poliittista kantaa ja myös tuottanut oman näkemyksensä mukaista taidetta.

Mutta yksittäinen vaali ja siinä yksittäisten ehdokkaiden tukeminen omalla nimellä ei "politisoi kulttuuria". Ja jos joku yhtye tekee ehdokkaansa hyväksi tukikeikan, sarjakuvapiirtäjä tekee ehdokkaalle vaalimateriaalia tai elokuvaohjaaja auttaa tv-mainoksen teossa, ei se ole "kulttuurin politisoitumista". Sitä nimitetään auttamiseksi.

Presidentinvaali on henkilövaali, ei puoluevaali. Taiteilijan asettuminen ehdokkaan taakse tarkoittaa – kas, miten yllättävän yksinkertaista! – sitä, että em. taiteilija pitää toisen ehdokkaan henkilöä soveltuvampana ja ansioituneempana presidentin tehtäviin, ja sanoo sen julkisesti. Siinä kaikki.

Vaula Norrena:

Sanapari "kulttuuriväen politisoituminen" tuo mieleen 1970-luvun, agit propin, tiukan vasemmisto–oikeisto-jaon, kenen joukoissa seisot ja niin edelleen. Tästä ei ole nyt kyse.

Nyt on kysenormaalista fanittamisesta ja yhteiskunnallisen mielipiteen ääneen lausumisesta. Kulttuuriväki innostuu nyt vaaleista siinä kuin tavallinen kadunmieskin. Kulttuuriväellä vain on mahdollisuus fanittaa vähän isommin kuin kadunmiehellä.

Haavisto-ilmiö on kerännyt nopeasti laajan taiteilijoiden fanijoukon, jotka ovat iloisia siitä, että "idealistisesta marginaalista" nousee vakavasti otettava ehdokas presidentiksi. Taiteilijat, jotka usein kokevat olevansa itsekin ei-ihan-yhteiskunnan-muottiin-sopivia, symppaavat ja fanittavat nyt poikkeavaa presidenttiehdokasta, ja hänen vihreää, suvaitsevaista arvomaailmaansa.

Toki tämä on myös sukupolvikokemus. Vihdoinkin suurten ikäluokkien vallan varjoon jääneillä jälkisukupolvilla on oma iso puhemies.

Jaakko Aspara:

Kulttuuriväki on aina ollut niin politisoitunutta, ettei lisäpolitisoituminen ole enää mahdollista.

Jokseenkin turhanpäiväistä tämä presidenttisuosikkien rummuttaminen on joka tapauksessa. Ketä yksittäinen artisti äänestää presidentiksi on yhtä kiinnostavaa tai vähemmän kiinnostavaa kuin se, ketä satunnainen kadulla vastaan tuleva insinööri äänestää.

On myös tietyllä tavalla kansalaisten aliarviointia tällainen "jos tykkäät musiikistani, niin sinun pitäisi tykätä myös presidenttikandidaatistani ja poliittisista mielipiteistäni" -ajattelu.

Leena Lehtolainen:

Rohkenen vastata näin, vaikka olenkin hieman jäävi, koska kuulun Pekka Haaviston julkisiin tukijoihin.

En usko, että taiteen sisällöt politisoituvat sen myötä, että taiteilijat ovat näissä kampanjoissa aktiivisia. Kirjoittamiseni on aina poliittista, mutta poliittinen ei merkitse puoluesidonnaisuutta, vaan herkkyyttä politiikan sisällölle ja ilmiöille.

Toisaalta moni taiteentekijä on tajuamassa, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus on tosiasia.

En missään nimessä toivo 1970-lukulaista ajattelutapaa takaisin, siis sitä, että kaiken taiteen pitää olla niin sanotusti tiedostavaa ja että sen tiedostavuuden määrittelevät jotkut muut kuin taiteentekijät. Taiteilijat ovat yhteiskunnan tuntosarvia, ja onneksi niitä tuntosarvia voi nyky-Suomessa edelleen osoittaa moneen suuntaan.

Kersti Juva:

Haaviston pääseminen toiselle kierrokselle on herättänyt intoa ja toivoa kaikissa kansanryhmissä. Ilmassa jotakin uutta, poikkeuksellista. Ihmiset ovat liikkeellä ja kulttuuriväki muiden mukana. Näkyvinä ihmisinä heidät huomataan paremmin kuin ne "tavalliset pulliaiset" jotka postaavat Facebookiin, tulevat tilaisuuksiin, jakavat lehtisiä, puhuvat kotona, koulussa, työpaikoilla, kaduilla, junissa...Koska Haaviston kannatus on niin innostunutta, vastapuoli on myös lisännyt kierroksia.

Jos tämä on politiikkaa, puoli Suomea on politisoitunut.

Taru Mäkelä:

Kulttuuriväki ottaa nyt kantaa halunsa mukaan, ilman että leimakirves heilahtaa.

Se on vapauttavaa verrattuna 1970-lukuun, jolloin taidemaailmaa kahlitsi totalitaristinen ajatusmalli yhdestä totuudesta.

Erkki Tuomioja:

Tällaisen vähän harhaanjohtavan kuvan voi kuitenkin saada siksi, että media on vaali vaalilta yhä hanakammin metsästämässä julkkisten ja kulttuuriväen kannanottoja ehdokkaista vaaleissa, jotka ovat saaneet aikaisempaa enemmän henkilövaalin luonteen ilman, että kannanotoilla on välttämättä yhteyttä poliittisiin jakolinjoihin tai ideologioihin.

En vielä näe merkkejä laajemmasta tai pysyvämmästä kulttuurivaikuttajien poliittisesta heräämisestä.

Alf Rehn:

No ei se nyt vaan ole.

A.W. Yrjänä:

Kulttuuriväen aktivoituminen kertoo siitä, että meillä on ensi kertaa pariin vuosikymmeneen presidenttiehdokas, joka on kiinnostunut laajalti kulttuurista, ei pelkästään urheilukulttuurista, jota muutenkin tuputetaan joka puolelta uupumukseen asti.

Koska kulttuuri on koko yhteiskunnan kantavia voimia ja muodostaa ilmapiirin, missä elämme, mahdollisuus saada kulttuuriseen dialogiin kykenevä valtionpäämies on pistänyt kulttuurin tekijät liikkeelle. Rohkeus ja älyllinen uteliaisuus olisivat viimeinkin edustettuna politiikan huipulla, ei pelkkä iänikuinen, kaikkivoipa talous.

Sen lisäksi useimmat kulttuurintekijät ovat yrittäjiä, ja näissä vaaleissa on arvotasolla vastakkain myös aito riskiä ottava yrittäjyys ja kolkko pörssi- ja pankkimaailma.

Markku Ruotsila:

Listoja voi tehdä kaikenlaisten ihmisten poliittisista tekemisistä. Kulttuuriväen poliittisista tekemisistä jos alkaa tehdä listaa, tuloksena kai on lista kulttuuriväen poliittisista tekemisistä.

Tulos on aivan ennalta määrätynlainen eikä siitä voi tehdä mitään laajempia johtopäätöksiä. Yhtä hyvin voisi tehdä listan kulttuuriväestä, jolla ei ole poliittisia tekemisiä ja sitten ihmetellä, mikä on tullut, kun eivät ole poliittisia.

Ei tässä maassa mitään kulttuuriväen poliittista heräämistä ole, vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemista ja poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä.

Laura Köönikkä:

Kulttuuri ja sen tekijät ovat aina olleet ja tulevat toivottavasti aina olemaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Kulttuurialan toimijoiden aktiivisuus presidentinvaaleissa noussee reaktiona viimekeväisille eduskuntavaaleille.

Presidentinvaaleissa kulminoituu ideologiat ja arvomaailmat kun etsitään maalle keulakuvahahmoa. Yleistä kannattajien aktiivisuutta varmasti on edesauttanut sosiaalisten medioiden ja blogien matala kynnys.

Ville Tietäväinen:

Kulttuuriväki on aina vaikuttanut yhteiskunnallisesti. Nyt se profiloituu ehdokkaidensa mukaisesti konservatiiviseen viihdesakkiin sekä ajassa kiinni olevaan taiteilijakuntaan.

Jaakko Veijola:

Kysymys on vain normalisoitumisesta. Kulttuuri on pääsemässä 60- ja 70-lukujen stigmoistaan: kulttuuri uskaltaa ajatella pitkästä aikaa ääneen.

Katriina Järvinen:

Enemmänkin on kysymys uusyhteisöllisyydestä, jossa ääri-individualistiset taiteilijat haluavat hetken kuulua joukkoon, tuntea sen uudestisynnyttävän voiman ja ilmentää omaa identiteettiään.

Politiikka puolueesta riippumatta liitetään nykyään pehmeisiin arvoihin vastapainona talouden koville arvoille. Ja taiteilijat ovat aina edustaneet pehmeitä arvoja.

Seppo Zetterberg:

Politisoitumista? Ei, Herra paratkoon!

Kulttuuri oli läpeensä politisoitunutta 1970-luvulla. Se mitä nyt luullaan kulttuurin politisoitumiseksi on politiikan karnevalisoitumista.

Tällainen näyttääkin, valitettavasti, sopivan nykyajan pinnalliselle, kaiken viihteellistävälle ihmiselle.

Jarkko Tontti:

Päinvastoin. Se on merkki siitä, etteivät taiteilijat ymmärrä politiikasta höläystäkään. He ovat passiivisia oikeasti tärkeissä vaaleissa, esimerkiksi Euroopan parlamenttia valittaessa, mutta riehaantuvat, kun valitaan merkityksetöntä Idols-keulakuvaa. Mitä surullisinta.

Mirkka Lappalainen:

Toivottavasti Musiikkitalon pakkovaljastaminen vallankumouslaulujen esittämispaikaksi on vielä kaukana

Marita Liulia:

Perussuomalaisten jytky herätti kansalaiset, mukaan lukien taiteilijat huomaamaan että äänestämisellä on merkitys.

Sekä kulttuuriväki ja urheilijat ovat havainneet, että presidentinvaalien julkisuudesta voi saada oman siivunsa. Kulttuurin politisoituminen edellyttäisi muutakin toimintaa kuin äänestämistä ja markkinointia.

Kari Enqvist:

En usko. Ennemmin näen tässä Facebookin salakavalan vaikutuksen: se on opettanut meidät kaikki tykkäämään julkisesti erilaisista asioista.

Pauliina Laitinen-Laiho:

Taiteilijoiden esiintyminen eri ehdokkaiden puolella on enemmän fanitusta ja ilmaista mainosta. Taiteilijoiden ja ehdokkaiden suhde on symbioottinen, molemmat hyötyvät markkinoinnista ja julkisesta tunnistamisesta.

Taiteilijat ovat aina olleet mukana politiikassa tavalla tai toisella kommentoiden, analysoiden tai kritisoiden tapahtumia. Joskus monissa ei-demokraattisissa maissa taiteilijoiden kriittisyys on saanut niin suuren vallan, että heidät on pitänyt lopettaa jopa toimintansa.

Tällä hetkellä kuvataiteessa poliittiset aiheet ovat tosin tulossa entistä trendikkäämmiksi maailmanlaajuisesti.

Riikka Ala-Harja:

Kahden kandidaatin selkeä asetelma tarjoaa matalankynnyksen kehyksen ottaa kantaa.

Kantaa ottaa kyllä moni suomalainen, eivät vain taiteilijat, mutta sekä kampanjaporukkaa että mediaa kiinnostavat ainoastaan tähdet.

Alle viisikymppinen suomalainen tuntee itsensä voimattomaksi politiikan monimutkaiselta näyttävän koneen edessä. Ainakin minä tunnen.

Ehkä tieto siitä, ettei presidentti johda budjettikuria, avaa tilaisuuden olla ahdistumatta ja puhua arvokkaammasta kuin rahasta.

Risto Pelkonen:

Ei kulttuuri ole politisoitunut, vaan politiikka kadonnut presidentin vaalikampanjasta.

Kun presidentiltä on otettu poliittinen valta, vaalista on tullut median ohjaama huvinäytelmä.

Minna Lindgren:

Pikemminkin kyse on politiikan viihteellistymisestä. Tämähän on hauska pudotuskisa siinä missä Putous, Idols ja Tanssii tähtien kanssa. Taiteilijatkin saavat kivasti näkyvyyttä vailla sen suurempia poliittisia mielipiteitä.

Kunnallisvaaleissa tuskin näemme samanlaisia kavalkadeja tukemassa puolueita.

Markku Jokisipilä:

Eniten kulttuuriväen aktiivisuus kertoo presidentinvaalien luonteen muutoksesta viihteellisempään suuntaan. Taiteilijat muiden mukana ovat aiempaa valmiimpia kertomaan kantansa julkisesti, ja puolueuskollisuuden heikennyttyä enää ei pelätä poliittista leimautumista tietyn ideologian äänitorveksi.

Kyseessä on julkinen ilmoitus siitä, että edustaa laajasti katsottuna samaa arvomaailmaa kuin ehdokas.

Osaksi aktiivisuus selittyy raadollisesti myös sillä, että kärkiehdokkaiden kampanjoiden saama julkisuus vetää puoleensa ihmisiä, jotka tarvitsevat ammatissaan näkyvyyttä. Lumivyöryefektiä on aina synnyttämässä myös niin sanottu bandwagon-ilmiö että tuttavallisemmin hyvässä nosteessa olevan kandidaatin opportunistinen siipeily.

Katja Boxberg:

Presidentinvaaleilla ei ole juuri mitään tekemistä politiikan kanssa. Presidentinvaaleista on presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä tullut sirkushuvia, eräänlainen Idols-kilpailu.

Presidentti-instituutio on turha ja se olisi syytä lakkauttaa.

Kulttuurin politisoitumisesta puhuminen on nykyisellään täyttä roskaa. Kansalaiset ja taiteilijat saavat liputtaa kenen tahansa ehdokkaan puolesta, eikä sillä ole mitään merkitystä.

Todellinen politisoituminen 1970-luvulla oli luonteeltaan täysin erilaista. Tuolloin poliittisesta kannasta tuli leimakirves, eikä "väärää" kantaa liputtavan kannattanut odottaa mitään hyvää urallaan.

Osmo Soininvaara:

Se on merkki politiikan politisoitumisesta. Presidentinvaalien toisen kierroksen asetelma on aivan uutta suomalaisessa politiikassa – kasvavien kaupunkiseutujen osalta tämä jako on jo nykyisyyttä tai ainakin näyttää olevan tulevaisuutta.

Kulttuuriväki on ehkä politiikan toimittajia herkempää ymmärtämään sen suuren eron, joka ehdokkaiden ja heidän taustojensa välillä on. Televisiokeskusteluissa puhuttaessa turvaneuvoston roolista kriisinhallinnasta tämä ero ei tule esille lainkaan niin vahvana kuin se on sosiaalisessa mediassa, katutapahtumissa ja vaalitilaisuuksissa, joihin pitkästä aikaa tunkee väkeä niin ettei sisälle mahdu. Kansa on myös ymmärtänyt, että nyt kamppaillaan ideologisesta ja elämänkatsomuksellisesta hegemoniasta Suomessa.

Molempien ehdokkaiden takana on paljon sekä kulttuurihenkilöitä että muita näkyviä kansalaisia. Nämä taustajoukot eroavat toisistaan ratkaisevasti. Se kertoo ehdokkaiden eroista paljon enemmän kuin poliittisten toimittajien analyysit. Haaviston joukoissa on aika vähän jääkiekkoilijoita.

Kulttuuriväki on ollut aina herkkää ottamaan kantaa politiikkaan, mikä on aivan oikein. Pitkään aikaan ei vain ole ollut asetelmaa, johon ottaa kantaa.

Arno Kotro:

Presidentinvaalit ovat henkilö- ja imagovaalit. Poliittisista ideologioista kumpuavan liikehdinnän sijaan kulttuuriväen keskuudessa on vallalla ennemminkin Haavisto–Flores-ilmiö kuin politiikkailmiö.

Vaalien mentyä huuma on ohi ja tilanne tasaantuu.

Laura Kolbe:

Se on merkki Suomen monarkistisen perinteen voimasta! Taitelijat Euroopassa ovat keskiajalta lähtien viihtyneet hovien tuntumassa, jo aivan työmarkkinasyistä: missä rahaa ja valtaa, siellä taiteelle tilauksia.

Merkittävimmät hallitsijat ovat olleet taiteen kerääjiä ja uuden arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen edistäjiä. Ruhtinaat, keisarit ja kuninkaat puolestaan hyötyvät luovan luokan karismasta ja osaamisesta, saavat siitä ylimääräistä sädekehää. Siksi kauneus ja ylin poliittinen valta viihtyvät hyvin yhdessä; se on molemmille "win-win"-tilanne.

Kumma kyllä, puolueiden puheenjohtajien eli tulevien pääministereiden yhteiskunnallinen painoarvo ei tuota taiteen ja tieteen tukijalaahusta. Eikä mikään viittaa siihen, että Haaviston tai Niinistön taakse asettuneet taide- ja tiedeosaajat liittyisivät ensi viikolla taustalla operoiviin puolueisiin tai niiden piirijärjestötoimintaan. Kyseessä on kertaihastus, jonka tunnevoima laantunee, kun kohteet palaavat arkeen ja perustyöhönsä

Lotta Backlund:

En oikein jaksa uskoa, että kulttuuri tästä politisoituu. Tämä taitaa enemmänkin olla sitä, että halutaan tehdä statement siitä, kenen joukoissa seistään. Tämä paljon puhuttu "vastajytky" toteutui, ja nyt halutaan osoittaa, että ollaan siinä messissä.

Jos kulttuuri oikeasti politisoituisi (nykyistä enemmän) se näkyisi ennen kaikkea eduskunta- ja kuntavaaleissa, jossa valitaan ihmisiä tekemään päätöksiä niistä asioista ja rahoista jotka suoraan liittyvät kulttuurin. Niissä vaaleissa julkkistukijailmiö ei näy yhtä selkeästi, koska julkkikset jakautuvat niin monen ehdokkaan taakse (tai tuuppaavat itse ehdokkaiksi).

Presidentinvaalit ovat niin kristallinkirkkaasti henkilövaalit, että vaikka ehdokkaat sinnikkäästi ehkä yrittävät pitää esillä jotain teemoja, niin ihmiset ryhmittyvät miellyttävämmän ehdokkaan kylkeen.

Se on oikeastaan vähän oman identiteetin ja jopa brändin rakentamista, kun julkisesti liputtaa jommankumman ehdokkaan puolesta. Vähän niin kuin että onko iPhone- vai Nokia-ihminen.

Kaari Utrio:

Näyttää unohtuneen, että myös kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa oli aktiivisesti mukana joukoittain taiteilijoita.

Juha-Pekka Hotinen:

Se on pikemminkin merkki kulttuurin niin kuin politiikankin epäpolitisoitumisesta ja karnevalisoitumisesta.. Kulttuuriväen innostus johtuu sukupolvien murroksesta – vanhimman liiton miehet jäävät taka-alalle – ja rintamalinjojen muutoksista.

Paljon puhuttu konservatiivisuuden ja liberaalisuuden jakolinja on innostujalle paljon helpompi. Kun vastakkain tai itse asiassa rinnakkain on kaksi vanhan maailman termein oikeistolaista, sininen ja vihreä, ei tarvitse kiistellä oikein mistään eikä ehdokkaille ja kannattajille jää paha mieli.

Kun äänestetään niin sanotusti arvoista eli presidentin oikeudesta olla homo, politiikka on joko muuttunut tai kadonnut. Jäljellä ovat bileet, mutta uudessa maailmassa bilettämällä ja twiittaamalla saa kenties enemmän aikaan kuin politiikalla.

Osmo Rauhala:

Kulttuurin politisoituminen tarkoittaa ensisijassa sitä, että taiteilijat käyttävät taidettaan osana poliittista agendaansa kuten esimerkiksi 1960- ja 1970-luvulla.

Toinen muoto samalle asialle on tapa, jolla he voivat ajaa taidehallinnollisia asioita ideologisin perustein ohi ammatillisen pätevyyden ja mielekkyyden.

Tätä esiintyy edelleen, ja käynnissä oleva Guggenheimin museon vastainen kampanjointi osoittaa poliittisten rakenteiden ovat edelleen hyvissä voimissa taidekentällä Mutta taitelijoiden asettuminen vaalissa jonkun ehdokkaan taakse ei osoita kulttuurin politisoitumisen kasvua. Se kuuluu demokratiaan.

Janne Saarikivi:

Kulttuuri ei ole politisoinut, se on aina ollut poliittista. Maailmaa ei voi jakaa "politiikkaan" ja "kulttuuriin", tai "yksityiseen" ja "poliittiseen".

Maailma vain on ja menee, ja fiksut yrittävät nousta kyytiin.

Silja Rantanen:

Kulttuuri ei ole politisoitunut vaan se on aina ollut yhtä poliittista.

Oikeistolaiseen demagogiaan kuuluu taiteen poliittisuuden kieltäminen ja yksityisellä konservatismilla ratsastaminen. Yksityisen pääoman turva samastuu propagandassa kaupallisen taidemaun turvaan. Yksityisomaisuus ajaa asiantuntemuksen ohi erityisesti taiteen kysymyksissä. Kuinka taidetta koskeva harvainvaltainen suuntaus on voinut saada yliotteen kunnallisessa päätöksenteossa ja valtionhallinnossa?

Kulttuurialan ihmisenä olen herännyt oikeistolaisen kulttuuripolitiikan tuhoisiin seurauksiin kuten monet kollegani. Panen toivoni Pekka Haavistoon.

Kuten Heidi Hautala aiemmin, Pekka Haavisto mielletään ehdokkaaksi, joka saattaisi tuntea kiinnostusta taiteen asemaan yli puoluerajojen.

Tommi Uschanov:

Todellisuudessa taide ja kulttuuri on aina ja kaikkialla poliittista. Sen poliittisuus vain tiedostetaan joinakin aikoina alikorostuneesti – ja tiettyinä toisina aikoina ylikorostuneesti. Taiteen poliittisuutta ei kannata yksipuolisesti samaistaa johonkin räikeään ja kliseiseen poliittisuuden muotoon.

Pikemminkin kyse on näissä vaaleissa ollut siitä, että taiteilijoille on ollut tarjolla ehdokkaita, joihin samaistuminen on ollut heille psykologisesti aiempaa helpompaa. Sekä vastakkainasetteluja, joiden suhteen he ovat kokeneet halua valita yksiselitteisesti oman puolensa.

Kysymykseen liitetyissä tukijoiden nimilistoissa on kiehtovaa se, kuinka suuressa määrin ehdokkaiden itsensä näköisiä ja heidän julkisuuskuvansa näköisiä tukijoukot ovatkaan, vain suhteellisen pienin poikkeuksin.

Paula Tuovinen:

Presidentti ei ole kovin merkittävä poliittinen toimija.

Susanna Kuparinen:

Kyseessä on Haavisto-ilmiö. Poikkeuksellisen innokas osallistuminen kampanjointiin on uuden sukupolven esiinmarssi, jo siksi presidentinvaalit on tärkeä vaali. Henkilökultti ja suora kansanvaali yhdistettynä innostaa ihmisiä.

Lisäksi uskoisin, että kun vastakkain on ollut kaksi porvarillista ehdokasta, on ollut helppo heittäytyä mukaan vaalihuumaan. Kenenkään ei ole tarvinnut varsinaisesti ottaa raskasta poliittista kantaa vaan keskustelua on käyty asiakärjellä ja henkilön ympärillä.

Heini Junkkaala:

Kyse ei ole niinkään politiikan teosta, vaan ennen kaikkea oman maailmankuvan ja arvomaailman manifestoimisesta. Sitä myös taiteen tekeminen on aina.

Yrjö Juhani Renvall:

"Kulttuurin politisoituminen" kääntyy tässä kysyttynä minun päässäni väärinkäsityksen suuntaan. Kysymys tuntuu palaavan 70-luvulle ja aikoihin, jolloin puoluepolitiikka ja taiteilijat kohtasivat ennen kokemattomalla tavalla. Nyt kun puolueet ovat presidenttipelissä sivummalla tai himmeämmin taustalla, taiteilijoiden on helppo jakaa kannustustaan "neutraaliparin" katsomuksille.

Taiteen poliittisuus tulisi ymmärtää taiteeseen kuuluvana vastuun ottamisena, tekona ja sisältönä. Tämä ei ole merkki politisoitumisesta, tämä nimensä antaminen on viihteellistä esillä oloa.

Anja Snellman:

Taiteilijoiden näkyvä mukanaolo kertoo pikemminkin politiikan taiteellistumisesta ja brändäytymisestä, politiikan hypermedialisoitumisesta ja henkilöitymisestä, sosiaalisen median kautta opitusta päiväperhomaisesta peukkutykkäilystä, yhteisen nimittäjän ympärillä flowaamisesta, lauman kaipuusta.

Pekka Haaviston tukilistoilla osa väestä on sitä paitsi aivan samaa kuin oli 70-luvulla taistolaisten symppariritirimssuissa, ja sittemmin varsinkin Halosen joukoissa seisomassa.

Jotkut nuoremman polven mediapersoonista ja taiteilijoista voivat kokea vihreän homovegesivari-presidenttiehdokkaan äänestämisen – etenkin jytkyisien eduskuntavaalien jälkeen – ainutkertaisena persuvaara ohi -momentumina.

EN OTA KANTAA

Anna Kontula:

Taiteen poliittisuus on yleensä ollut ensisijaisesti substanssia ja vasta toissijaisesti vaaleja. Siten näen kulttuuriväen vaaliosallistumisen pikemminkin jo vuosia jatkuneen politisoitumisen seurauksena.

Johanna Korhonen:

En ymmärrä kysymystä. Jos taiteilijalla on yhteiskunnallisesta asiasta jokin mielipide, tekeekö se hänen taiteestaan "poliittista"?

Taiteilijoiden innostus on merkki poliittisen kulttuurin tervehtymisestä. Juuri tällaista demokratiassa pitää ollakin.

Mikko Lehtonen:

Kulttuuri on poliittista riippumatta siitä, montako alan toimijaa allekirjoittaa minkäkin vetoomuksen.

Olisi kulttuurin tekijöiden toiminnan poliittisten ehtojen ja vaikutusten aliarvioimista ajatella, että ne liittyisivät pääasiassa valtiollisten toimihenkilöiden vaaleihin.

Politiikka on kulttuurissa aivan samoin kuin se on olympiaurheilussa. Aktiivisuus esimerkiksi presidentinvaaleissa on pintavaahtoa, jonka taakse olisi syytä nähdä.

Atlas Saarikoski:

Optimistisesti voisi sanoa, että kyllä.

Toisaalta olisi hienoa nähdä kulttuuriväki kampanjoimassa vaikka paperittomien siirtolaisten oikeudesta terveydenhuoltoon tai turvakotien resurssien puolesta. Tämä tarkoittaisi siirtymää symbolisesta politiikasta konkreettiseen politiikkaan.

Helena Hiilivirta:

Vielä on liian aikaista sanoa, ovatko taiteilijat heränneet ottamaan aiempaa tarmokkaammin kantaa varsinaisiin poliittisiin kysymyksiin. Nyt voi olla kysymys tämän henkilövaalin aiheuttamasta innostuksesta.

Taiteilijoiden läsnäolo kampanjariveissä ei ole saanut aikaan ilmiötä, että itse kulttuurista ja siihen liittyvistä kysymyksistä vaalikentillä puhuttaisiin. Kulttuuriväen olisi syytä kiinnostua poliitikkojen mielipiteistä myös muissa vaaleissa, sillä kun taidetta maassamme tuetaan pääosin yhteiskunnan varoista, päättävät poliitikot pääosin kulttuurin saamasta tuesta ja myös tukiin tehtävistä leikkauksista.

Katariina Numminen:

En ole varma, onko se merkki kulttuurin politisoitumisesta. Pessimistisesti voisi sanoa, että se voi olla myös merkki politiikan "kulturisoitumisesta" – viihteellistymisestä, henkilöitymisestä.

Minusta asiaan on varmaan sekä "hyviä" että "huonoja" syitä – sekä perinteisen poliittisia että ei-poliittisia syitä.

Viime eduskuntavaalien jälkeinen sivistyneistön järkytys perussuomalaisten noususta on varmaan yksi tekijä taustalla.

Toisaalta, halu bilettää, kokoontua, liittyä jonkun asian merkeissä on varmasti myös tärkeä syy – ja se tietyssä mielessä poliittista sekin.

Leena-Maija Rossi:

Kulttuurityö on aina tavalla tai toisella poliittista, eli kulttuurin tekijät osallistuvat työllään yhteiskunnallisiin merkityskamppailuihin. Myös näennäisesti epäpoliittisella teoksella tai kulttuurituotteella voi olla mikropoliittinen sanomansa siitä mitä tekijä pitää tärkeänä. Kulttuurin osa-alueena taide on merkityksiä tuottava osa yhteiskuntaa, ei mikään etäältä heijasteleva peili.

Kysymyksenasettelu rajaa politiikan melko kapeasti. Ymmärtääkseni näissä vaaleissa oli jo ensimmäisellä kierroksella kysymys tärkeistä elämänpolitiikan kysymyksistä: siitä, että monet kansalaiset, myös "kulttuuriväen" edustajat ovat kauhistuneita eduskuntavaalien jälkeisestä tunnelmasta ja haluavat muutosta suomalaiseen ilmapiiriin.

Tietenkin vaaliin tuo oman jännityksensä nykyaikainen asetelma, jossa toinen ehdokas edustaa "kansallista" heteroutta ja toinen on samansukupuolisessa transnationaalissa parisuhteessa.

Kaiken kaikkiaan vaalipoliittinen aktiivisuus kertonee siis siitä, että ihmiset ovat havahtuneet suomalaisen keskustelu- ja asennekulttuurin huomattavaan notkahdukseen ja kokevat vaalin tilaisuudeksi vaikuttaa. Kun ehdokkaita on jäljellä enää vain kaksi, lietsoo toisen puolen aktiivisuus varmaan kummankin puolen kannattajia.